Nicon alias Christa Päffgenin elämä on takuulla yksi niitä, joihin ainakin hetkellisesti voisin vaihtaa omani. Hän aloitti uransa 50-luvulla valokuvamallina Voguen, Ellen ja muiden vähemmän kansainvälisten muotilehtien sivuilla, kunnes siirtyi vuosikymmenen lopulla elokuvien pariin. Vuonna 1959 Nico kiinnitti Federico Fellinin huomion ja sai pienen roolin tämän elokuvasta Ihana elämä. Näyttelijänura jäi kuitenkin lyhyeksi. 60-luvulla Nico muutti New Yorkiin ja tutustui ihmisiin, joiden kanssa minäkin olisin kieltämättä voinut hengata: Andy Warholiin, Lou Reediin ja koko The Velvet Undergroundiin, Bob Dylaniin, Brian Jonesiin, Jim Morrisoniin sekä Iggy Popiin - muiden muassa.Näistä piireistä syntyi tunnetusti vaikka mitä kiehtovaa: Warhol teki Nico tähtinäyttelijänään useita elokuvia ja The Velvet Underground levytti ensimmäisen albuminsa, jolla Nico lauloi. Bändin ja Nicon yhteistyö jäi lyhyeksi, joskin tietysti rock-historiallisesti merkittäväksi. Vuonna 1967 Nico julkaisi sooloalbuminsa Chelsea Girl, jonka folk-henkinen materiaali syntyi yhteistyössä The Velvet Underground-jäsenten Lou Reedin, Sterling Morrisonin sekä John Calen mutta myös Jackson Brownen ja Bob Dylanin kanssa.
Levy kuulostaa tänä päivänä kuunneltuna ihanan 60-lukulaiselta. Taustat ovat simppeleitä, joskin eivät sillä tapaa kuin Nico itse olisi halunnut: hän ei koskaan ollut tyytyväinen lopputulokseen, koska ei ollut saanut vaikuttaa siihen paljoakaan. Kaikista muista tekijöistä huolimatta ominaisinta Nicon musiikille tällä levyllä on hänen persoonallinen, matala äänensä ja murtaen lausuttu englantinsa. Siinä on vain jotain mystistä. Surumieliseen sunnuntaitunnelmaan, joka silloin tällöin luokse hiipii, sopii komeasti levyn kakkoskappale: These Days.
MP3
Nicon albumilta Chelsea Girl (1967).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti