Acceleratorfestivalen Tukholmassa 24.-25.6.

(kuvat Solja)

Seilasin kuluneella viikolla rakkaan Itämeremme halki Accelerator-festivaaleille Tukholmaan. Jo parina edellisenä vuonna sormeni ovat syyhynneet päästä kyseisille festareille ilakoimaan ja nyt lopulta olosuhteet olivat suotuisat. Accelerator on vuosituhannen alusta alkaen järjestänyt kesäisiä konserttitapahtumia Ruotsin kolmessa suurimmassa kaupungissa kunnes viime vuonna Tukholman konsertti paisui kaksipäiväiseksi kaupunkifestivaaliksi. Tiistaina Söderin rannalta kohoavaa punatiilistä panimorakennusta Münchenbryggerietiä lämmitteli neljä bändiä, jonka jälkeen keskiviikkona lavoille kipusivat peräjälkeen kokonaiset kuusitoista yhtyettä.

Ensimmäisen illan kirkkain tähti oli ilman muuta Band of Horses. Juuri ennen keikan alkua havahduimme ihmettelemään yleisön sukupuolijakaumaa: sen perusteella lavalle olisi ollut nousemassa ties mikä äijäbändi. Tietäkää siis, että ruotsalaismiehet rakastavat Band of Horsesia. He ehkä myös paikkasivat poissaoloaan samana iltana (Håkanin kera, nyyh) käynnistyneestä Allsång på Skansenista hoilaamalla mukana minkä keuhkoistaan pystyivät. Olinkin jo etukäteen kuullut, että Band of Horses -keikat ovat valtavia yhteislaulutapahtumia, ja yhtye tuntui sopeutuneen tilanteeseen rennon hyväntuulisesti. Mikrofoni osoitettiin vähän väliä yleisön suuntaan bändin esittäessä kappaleita tasapuolisesti kahdelta viime levyltään ja jopa yhden levyttämättömän. Livesoinnissa kuuluivat selvästi kantrivivahteet ja Ben Bridwellin laulu aiheutti värähtelyitä.

Yhtä lailla värähtelyitä aiheutti seuraavana päivänä Aimee Anne Duffy. Laulajatar keimaili tiensä spottivalon alle, pelkkä kitaristi vierellään, ja sai välittömästi yleisön herkeämättömän huomion. Miten vaivattomasti moinen tulkinta tuntuukaan pienen naisen sisältä kumpuavan. Duffy yhtyeineen esitti melko uskollisesti Rockferryn kappaleet sekä netistä löytyvän Breaking My Own Heartin. Esiintyjistä kokenein hän ei vielä ole, mutta tietty varmuus hänestä huokuu. Lavamaneerit mikrofonin kieputuksineen olivat ehdottoman harkittuja, mutta tyyliin sopivia. Yleisön allsång-intoilu sen sijaan - noh, olisin pärjännyt ilman smoolantilaistyttöjen taustalaulua.

Keskiviikon toinen kohokohta oli Vampire Weekend, jonka konstailematon lavaesiintyminen sai ulkolavan eteen kokoontuneen joukon pompsimaan yhteen tahtiin. Tahdin taisi määrätä paita märkänä heilunut basisti Chris Baio, joka viimeistään miksauksen ansiosta jätti muut varjoonsa. Kuten moni muu Acceleratorin esiintyjä, myös Vampire Weekend oli ensilevynsä kappaleiden varassa eikä siten voinut tuoda keikkaansa mitään kovin yllätyksellistä. Mainioksi livebändiksi se silti onnistui itsensä osoittamaan. Hieman heikommin pärjäsi esimerkiksi MGMT, jonka progeilu mitä varmimmin toimi paremmin kahta päivää aiemmin Tavastian klubiolosuhteissa. Foals ja Battles niputtaisin live-esiintymisensä osalta samaan kastiin: molempien energiaa arvostan suuresti, mutta humalatila olisi varmasti auttanut omaa eläytymistäni.

Ilahduttavimmat yllättäjät olivat kanadalainen Stars sekä ruotsalaisvähemmistöä edustanut El Perro del Mar. Molemmat ovat olleet kuvioissa mukana jo jonkin aikaa, vaikkakin ilman valtaisaa menestystä. Stars soitti aivan saumattomasti yhteen ja Torquil Campbellin sekä Amy Millanin yhteislaulu oli kovin liikuttavaa. El Perro del Mar puolestaan ei levytystensä kautta ole hätkäyttänyt minua, mutta lavalla kappaleet saivat kuusihenkisen yhtyeen tukemana uutta potkua. Kolmas yhtye, joka vaatii syvällisempää tutustumista, on Wild Beasts. Kunpa laulaja Hayden Thorpen korvaisi yhä useammin basisti Tom Fleming (kuten The Devil's Crayonissa), olisin myyty.

Antoisa, joskin melko hengästyttävä kokemus Accelerator oli. Bänditarjonta oli lähes päätähuimaava ja kaupunkifestarin helppous kevensi mukavuudenhaluisen ihmisen mieltä. Korvatulppakäytön tavoitteenikin melkein saavutin. Ruotsalaisyleisö ei aina uskottavuutta ylläpitääkseen jaksanut innostua mutta se ei tietenkään minua estänyt. Ensi vuonna uudestaan.

MP3 El Perro del Mar - It's All Good
El Perro del Marin albumilta El Perro del Mar (2007).

MP3 Duffy - Breaking My Own Heart

Perjantailevy: Turn on the Bright Lights

Nyt kun kuluvan vuoden Ruisrock-sunnuntaihin alkaa olla enää reilut pari viikkoa, on aika ryhtyä vähentämään niiden tuntemattomien indie-ihmeiden kuuntelua ja keskittyä Interpoliin. Turn on the Bright Lights on Joy Divisionin ohella erinomainen soundtrack näille kirkkaanvaloisille kesäilloille, joiden olemus kiteytyy tietenkin tänä viikonloppuna. Työntäytteistä kaupunkijuhannusta viettävänä en kaipaa nyt mitään muuta kuin ikkunasta avautuvan keskiöisen kerrostalonäkymän ja Interpolin. Ah autuutta.

Noin muuten päädyin yöllisen youtubettamisen seurauksena tutkailemaan, mitä Interpolille on tänä vuonna kuulunut. Ennen Our Love to Admiren ilmestymistä bändin jäsenet kertoivat pitävänsä muutaman kuukauden tauon ja keskittyvänsä erillisiin projekteihin. Ainakin klassiseen musiikkiin viehättynyt basisti Carlos D on päässyt toteuttamaan itseään rockbändin ulkopuolella, sillä carlosdengler.comista löytyy mitä erilaisimpia työnäytteitä mainoksista lyhytelokuviin. Kerrassaan mielenkiintoisia ovat myös esimerkiksi orkestroitu versio Pioneer to the Fallsista sekä HBO:n Voyeur-nimeä kantavaan projektiin tehty musiikki. Projektin sisältö sekä ajatus sen takana selvinnevät parhaiten itse katsomalla, mikäli kiinnostusta riittää.

Lopuksi vielä linkki Slow Hands –videoon, joka on Interpolille ominaisessa yksinkertaisessa tyylikkyydessään yksi suosikeistani. Miten sitä ei koskaan kyllästy musiikkivideoiden katseluun?

MP3 Interpol – Untitled
Interpolin albumilta Turn on the Bright Lights (2002).

The Twilight Sadilta uusi EP

Glasgowlainen The Twilight Sad julkaisi viime viikolla uuden EP:n Here, It Never Snowed. Afterwards It Did. Uudesta musiikista ei kuitenkaan varsinaisesti ole kyse: EP koostuu pääosin yhtyeen viimevuotisen albumin Fourteen Autumns & Fifteen Winters uudelleen levytetyistä kappaleista. Fourteen Autumnsin julkaisua seurannut loputtoman pitkä keikkarupeama muokkasi yhtyeen mukaan vanhasta materiaalista aivan uudenkaltaista, jopa siinä määrin, että se ansaitsi tulla levytetyksi.

Uudet versiot ovat riisuttuja: niiden ydin ovat urut, kellopeli, perkussiot sekä tietenkin James Grahamin tuhdin aksentin maustama laulu. Tunnelma niissä on aiempaa synkempi. Tuttujen kappaleiden lisäksi EP:ltä löytyvät Daniel Johnston-koveri Some Things Last a Long Time sekä yksi ennenjulkaisematon kappale, nimikkoraita Here, It Never Snowed. Afterwards It Did. Tällaisen EP:n painoarvo on varmasti suurempi muille kuin itseni kaltaisille satunnaisille kuuntelijoille, mutta hyvin tämä uusi synkkyys kieltämättä toimii. Toivottavasti seuraava julkaisu sisältää vähän enemmän uutta materiaalia, samalla tunnelmalla maustettuna.

MP3 The Twilight Sad - Mapped By What Surronded Them
The Twilight Sadin EP:ltä Here, It Never Snowed. Afterwards It Did (2008).

Benni Hemm Hemm - Whaling in the North Atlantic

Tämän merkinnän oli tarkoitus pitää sisällään jotain muutakin kunnes keksin, että tänään juhlistetaan Islannin kansallispäivää. Kieltämättä tässä blogissa juhlistetaan islantilaisuutta harva se viikko, mutta siitä huolimatta: gleiðilega þjóðhátíð! Pylsat ja koksut esiin. Grilli tulelle ja villapaita päälle. Pienestä tuulesta ja sateesta viis, ei kai meitä sokerista ole tehty. Musiikiksi voi valita vaikkapa Benni Hemm Hemmiä. Yhtyeeltä ilmestyi viime viikolla sen kolmas pitkäsoitto Murta St. Calunga, jolla puhaltimien lihoittamat popmelodiat soivat aivan yhtä muhkeasti kuin aina ennenkin. Juhlan kunniaksi yhden uusista kappaleista voi ladata ilmaiseksi Kimi Recordsin nettisivuilta. Kyseessä on Whaling in the North Atlantic, jota kuunnellessa voi viritellä juhlaseuralaistensa parissa keskustelua siitä, miltä maistuisivat valaanlihahodarinakit. Tai sitten ei.

MP3 Benni Hemm Hemm - Whaling in the North Atlantic
Benni Hemm Hemmin albumilta Murta St. Calunga (2008).

Sunnuntaimusiikkia: Come Here

Taitavasti valittu elokuvamusiikki voi nostaa muusikon marginaalista maailmansuosioon. Vielä tehokkaammin niin tekevät televisiomainokset. Välähdyksen jälkeen onkin monen tekijän summa, pysyykö muusikko ihmisten suosiossa vai vaipuuko takaisin sinne hämäryyteen, josta alunperin ponnisti.

Moni pysyy yhden hitin ihmeenä. Yksi heistä on Kath Bloom. Bloomin ura alkoi 70-luvulla yhteisinä levytyksinä avantgarde-kitaristi Loren Mazzacane Connorsin (kuvan partasuisen kiharapään) kanssa. Kaksikon lo-fi folk-musiikki saavutti loppuunmyytyjen levypainosten perusteella ilmeisen vakaan suosion, mutta yhteistyö lopahti silti 80-luvun puoleenväliin mennessä. Lähes kymmenen vuotta myöhemmin Bloom oli jälleen palannut musiikin pariin ja äänittänyt kotona uusia kappaleitaan. Ystävän kautta nuo äänitykset päätyivät ohjaaja Richard Linklaterin käsiin, joka tykästyi ja käytti Bloomin musiikkia elokuvassaan Before Sunrise (1995): Ethan Hawken sekä Julie Delpyn näyttelemät päähenkilöt asettuvat Wieniläisen levykaupan kuuntelukoppiin ja laskevat levysoittimen neulan Bloomin kappaleelle Come Here. Kohtaus on elokuvan herkullisimpia.

Kohtaus ja kyseinen kappale tulivat monelle tutuksi. Silti, kuten Bloomin MySpace-sivulla hieman katkeraan sävyyn todetaan, hetkellisestä välähdyksestä ei seurannut mitään merkittävää. Musiikkileikkikoulutyönsä ohella Bloom jatkoi omakustanteiden äänittämistä aina vuoteen 2005, jolloin häneltä viimein Chapter Musicin kautta ilmestyi osuvasti nimetty kokoelmalevy Finally. Vastaanotto lienee ollut hyvä, sillä kuukausi sitten Bloom julkaisi aivan uudesta materiaalista koostuvan albuminsa Terror - ensimmäisen sitten vuoden 1984. Kenties Bloomin ura on vasta lähdössä nousuun. Kenties yhden hitin ihmeenä ei olekaan niin huono olla.

MP3 Kath Bloom - Come Here
Löytyy soundtrackilta Before Sunset - Before Sunrise (2004).

Goldfrapp - Caravan Girl (video)

Olin suunnitellut kirjoittavani jonain päivänä merkinnän Goldfrappin kappaleesta Caravan Girl, koska sitä kuunnellessani saan mitä kepeimpiä, kesäisimpiä ajatuksia. Seventh Tree -albumin kansitaiteen kuulas valo sekä värit ovat varmasti auttaneet näiden mielleyhtymien synnyssä, ja siksi iloitsinkin siitä, että Dougal Wilsonin (Colonel Blimp) ohjaama Caravan Girl -musiikkivideo jatkaa samoissa maailmoissa. Viime päivinä kauniit valonsäteet ovat kieltämättä liian harvoin pilkoittaneet pilvien takaa, eikä sadetakin alle sullottu villatakkikaan ole aina riittänyt lämmikkeeksi. Toivottavasti suvi suloinen kuitenkin pian palaa juhlistamaan kanssamme keskikesää: kuumanhehkuvana asfalttina, kallioihin lyövinä aaltoina sekä lyhkäisinä farkkusortseina.

From Sweden with Love Helsingin Eteläsatamassa 11.06.08

(kuva EMI Music Norway)

Satamafestivaalit toivat tällä viikolla Helsinkiin Götheborg-purjelaivan sekä Ruotsin viiltävän tyylikkään prinssin Carl Philipin lisäksi From Sweden with Love -konserttitapahtuman. Keskiviikkoiltana hölmönniminen minifestivaali veti sataman kupeeseen Lyypekinlaiturille tummanpuhuvia sadepilvien kanssa kilpaa kumppari- ja korkkarijalkaisia ruotsipopin ystäviä.

Ensimmäinen illan kolmesta esiintyjästä oli ylisanoistani tiheään nauttinut ruotsinsuomalainen Anna Järvinen. Anna, joka ei voi tehdä mitään väärää. Anna, joka bändeineen soitti lavalla samanlaisella tunteen palolla kuin huhtikuisella Suomen kiertueellaan. Anna, joka kyyneleitä poskiltaan pyyhkien kertoi Helsingin maisemissa soittamisen olevan suurempi juttu kuin osaisimme kuvitellakaan. Lavalta avautuivat juuri ne nurkkaukset, joista Jag fick feeling -levyn kappaleet kertovat, ja juuri niillä kulmilla albumin musiikkia sopi soittaa. Ruisrockissa kohtaamme jälleen.

Sahara Hotnightsilla ei moisen jälkeen ollut mahdollisuutta tehdä minuun minkäänlaista vaikutusta, vaikka sekä vanhempia Hot Night Crasheja että uudempia The Loneliest City of All -hittejä sievästi soittelivatkin. Olin säästänyt kaiken innostukseni Håkan Hellströmille. Oj Håkan. Sain Håkanin levyn aikoinaan göteborgilaiselta ystävältäni ja parin vuoden ajan siitä eteenpäin nuo levyt olivat minulle yhtä kuin ruotsalainen pop-musiikki - ja ruotsalainen pop-lyriikka. Koskaan en kuitenkaan päässyt ihailemaan Håkanin lavaesiintymistä, joten aika oli vähintäänkin kypsä.

Tilanteen vaatimalla antaumuksella Hellström seitsenhenkisen yhtyeen kera tehtävään tarttuikin. Saksofonistin ja congan soittajan pistäessä parastaan hän viipotti lavan reunaa edestakaisin leopardihuivi tuulessa liehuen. Välillä lavalla kierivästä miehestä näkyivät vain varpaanpäät, välillä eturivin innokkaimmat pomppijat meinasivat saada hänet syliinsä. Bändi lienee kiertänyt keväällä kotimaataan För sent för Edelweiss -materiaalin kanssa, mutta valtavaksi ilokseni Helsingissä kuultiin kaikkia niitä takavuosien hittejä. Tro och tvivelin avauksen jälkeen vuorossa olivat muun muassa Nu kan du få mig så lätt, Kom igen Lena sekä kaiken päättänyt Det är så jag säger det. Kaatosateen kastelema yleisö sai niskaansa punaisia ruusuja ja Håkan yhtyeineen kiitoksena arvostavat aplodit. Pahimmat sadepilvetkin väistyivät. Kiitti, Håkan.

Harmoninen Fleet Foxes

Seattlelainen Sub Pop luotsasi 80-luvun lopulla maailmalle grunge-bändejä suunnattomalla menestyksellä. Ruudullisten flanellipaitojen ja ylikasvaneiden hiuskuontaloiden värittämä grunge on sittemmin vaihtunut, noh, samojen elementtien varassa soljuvaan indieen. Viime vuosina Sub Popin menestyksekkäimpiä yhtyeitä ovat olleet aivan Seattlen kulmilta löytyneet The Shins, Death Cab for Cutie sekä viime vuoden suosikki Band of Horses.

Nyt ajankohtaisimpiin Sub Pop -nimiin lukeutuu debyyttialbuminsa 18. päivä julkaiseva Fleet Foxes. Yhtye kuvailee musiikkiaan sanoin "baroque harmonic pop jams" ja tietää varsin hyvin mistä puhuu. Upeat harmoniat ovat laulaja Robin Pecknoldin johdolla Fleet Foxesin juju; hänen mielestään niiden laulaminen onkin maailman nautinnollisin asia. Hän myös sanoo, että levyllä jokaisella soittimella pyrittiin luomaan jotain kiinnostavaa ja melodista. Tuloksena syntyi toisaalta juurevan folkahtavaa, toisaalta barokkisen suurieleistä musiikkia. Sub Pop tarjoaa sivuillaan ilmaiseksi kaksi Fleet Foxes -kappaletta: komeasti alkavan He Doesn't Know Whyn sekä niitä mahtavia harmonioita tursuavan White Winter Hymnalin. Mainitsemisen arvoinen on myös levyltä löytyvä panhuilu-revittely Your Protector.

Fleet Foxes kiertelee parhaillaan huimaan tahtiin Yhdysvaltoja ja Brittejä, kiepsahtaen myöhemmin kesällä myös Pohjoismaihin. Listasta löytyvät tällä hetkellä Oslon Øyafestivalen, Göteborgin Way Out West sekä Kööpenhaminan Beatday. Eikös tuon päätteksi olisi hyvä matkata vielä vaikkapa Helsinkiin ja Flow'hun?

MP3 Fleet Foxes - White Winter Hymnal
Fleet Foxesin albumilta Fleet Foxes (2008).

MP3 Fleet Foxes - He Doesn't Know Why
Fleet Foxesin albumilta Fleet Foxes (2008).

Sunnuntaimusiikkia: Með suð í eyrum við spilum endalaust

Jotta Sigur Rósin prosentuaalinen osuus tämän blogin sisällöstä ei laskisi turhan alhaiseksi, on sille syytä omistaa jälleen yksi merkintä. Bändin nettisivujen Dót-soittimeen ilmestyi tänään jotain pientä ja kivaa: Með suð í eyrum við spilum endalaust kokonaisuudessaan streamina. Mukavaa sunnuntaita.

Perjantailevy: Missä olet Laila?

Olin todellakin aikoinani melkoinen Ultra Bra -fani. Yhtyeen viimeisenä keikkakesänä pidin huolen, ettei yksikään lähialueen konserteista jäänyt näkemättä tai kokematta. Aluksi myös seurasin tiiviisti Ultra Bran tuhkista nousseita projekteja: Tekniikan ihmelapset, Kerkko Koskinen soolona sekä Scandinavian Music Group. Ensimmäisenä taisin hankkia SMG:n ensilevyn Onnelliset kohtaa ja olin paikalla, kun bändi soitti ensimmäisen keikkansa Tampereen YO-talolla. Onnelliset kohtaa oli ymmärrettävästi melko epätasainen kokonaisuus, eivätkä seuraavat albumit enää onnistuneet herättämään kiinnostustani. Toisinaan, kuullessani jossain esimerkiksi kappaleen Ylpeä sydän, saatoin harkita yhtyeen keikalle raahautumista. Jätin kuitenkin aina menemättä.

Luulen, että vaivautuminen Scandinavian Music Groupin tovi sitten tekemille, akustisille keikoille olisi kannattanut. Niiltä ymmärtääkseni sikisi ajatus samantyylisestä albumista - tai toisin päin. Joka tapauksessa, lämpöhalvauksen alaisena, kenties, sorruin ostamaan yhtyeen uusimman Missä olet Laila?. Osasin odottaa folk- ja country-vivahteista, intiimimpää ja rauhallisempaa Scandinavian Music Groupia, mutta olin aliarvioinut, miten onnistuneesti sen toteutus yhtyeeltä sujuisi. Banjon näppäily ja lap steelin ujellus valahtivat muitta mutkitta kantrisieluni syvyyksiin ja Terhin laulu kuulosti herkemmältä kuin olin muistanutkaan. Liekö suurempi syy kuulijassa vai musiikissa, mutta SMG kuulostaa tässä tyylilajissa paremmalta kuin missään aiemmin.

Levyn hittibiisi Vieläkö soitan banjoa? oli tuttu jo entuudestaan ja kaikessa kauneudessaan se pysyttelee koko albumin parhaimpana. Muita erityisen taidokkaita kappaleita ovat hauras ja hiljaiseksi jättävä Lopulta olemme kuitenkin yksin, tunnelmallinen tribuutti Emmylou sekä erityisesti sävellyksellisesti mestarillinen albumin päätös Missä olet Laila?. Singleinä Missä olet Lailalta on julkaistu ne menevimmät kappaleet, ensin mainitun banjoilun lisäksi Mustana, maidolla, kylmänä, kuumana sekä Naurava turskan kallio. Kumpikin on mielestäni turhaa kikkailua, niin sanoituksellisesti kuin sävellyksellisestikin, ja olen kai yksi niistä harvoista, joiden mielestä Terhin ja Paula Vesalan äänet eivät sovi lainkaan yhteen.

Kokonaisuuden kannalta nuo nopeatempoisemmat kappaleet ovat tietenkin välttämättömiä, ja tukevat niitä herkempiä suosikkejani komeasti. En voi kuin sanoa, että Missä olet Lailalla palaset ovat kerta kaikkiaan loksahtaneet kohdalleen. Tätä aion kuunnella loppukesästä, elokuisina iltoina kun yö jo alkaa hämärtää. Juuri ennen kuin on pimeää.

MP3 Scandinavian Music Group - Vieläkö soitan banjoa?
Scandinavian Music Groupin albumilta Missä olet Laila? (2007).

Death Cab for Cutie - No Sunlight

Kuukausi sitten Death Cab for Cutien Narrow Stairsin julkaisun aikaan sekä levystä että yhtyeestä sanailtiin innostuneesti lähes kaikkialla. Imagen toimittaja jopa kuvaili yhtyettä nykypäivän The Smithsiksi. Minä en ole koskaan innostunut Death Cabista tuossa mittakaavassa. Sillä on joitakin hienoja kappaleita, mutta en ole intoutunut etsimään käsiini yhtäkään kokonaista levyä, etenkään siinä pelossa, että kyllästyisin laulaja Ben Gibbardin ääneen nelosraitaan mennessä.

Yhtä kappaletta olen tuolta Narrow Stairsilta koemielessä kuunnellut. Sen kimppuun olisin luultavasti päässyt, vaikka olisin yksinkertaisesti pistänyt levyn soittimeeni pyörimään: kyseessä on kolmoskappale No Sunlight. Biisi on alle kolmeen minuuttiin puristettua pop-täydellisyyttä. Kuuntelin sen moneen kertaan iloisesti mukana rallatellen kunnes kuulin sanoitusten ei-niin-aurinkoisuuden. "With every year / that came to pass / more clouds appeared / til the sky went black, and there was / no sunlight". Aha, tästä siis The Smiths -vertaus, mietin. Lisää tällaista, hyvä Death Cab for Cutie. Ehkä voin antaa teille uuden mahdollisuuden.

Kannattaa myös käydä katsomassa, miten Ben Gibbard ja Chris Walla esittivät No Sunlightin Lontoon mustassa taksissa.

MP3 Death Cab for Cutie - No Sunlight
Death Cab for Cutien albumilta Narrow Stairs (2008).