(kuva 1541)
Konsertin alkupuolisko meni silti minun osaltani totutteluun. Svefn-g-englar kuulosti siltä, kuin jokin olisi ollut pielessä, eikä Glósóli meinannut millään lähteä lentoon. Vasta uuden levyn kappaleet alkoivat kuulostaa luontevilta - niitä kun en aiemmin ollut nähnyt esitettävän keikalla. Við spilum endalaust ei kaivannut minkäänlaisia lisäkkeitä, Festival paisutettiin paksuksi pelkillä bassolla ja rummuilla, ja Hoppípolla siinä välissä toimi paremmin kuin ikinä. En myöskään olisi uskonut Hafssólin onnistuvan ilman Amiinan maanista loppuhuipennusta, mutta niin se vain teki, kevyestikin. Lopuksi kaiken kruunasi tietenkin Popplagið, jonka intensiivisyyttä ei meinnut taaskaan kestää, muusta viis.
Huomattavinta on kuitenkin se, että yhtye antaa aina lavalla kaikkensa. Silloin se ei voi myöskään epäonnistua. Rumpuja ja kitaraa jytistettiin irve kasvoilla, jouset lentelivät, ja kuitenkin kaiken lomasta paistoi, että bändi nautti lavalla olemisesta. Joitakin vuosia takaperin Gobbledigookin kaltaista riemukkuutta tuskin olisi voinut Sigur Rós -keikalla nähdä, eikä sitä eilen valaistuksellisen väriloiston, ilmaan pöllähtäneen paperisilpun tai riehakkaiden yhteistaputusten kukkuraksi olisi voinut enempää korostaa (paitsi ehkä, jos Islanti olisi sattunut saamaan olympiakultaa). On sekä yhtyeen että yleisön onni, että bändi löytää uusia ilmaisutapoja luomiensa raamien sisältä.
Minulle tämä oli ensimmäinen varsinainen Sigur Rós -keikka Islannin ulkopuolella, jos ei viime vuotista Heima-näytöksen akustista settiä lasketa. Siltä kantilta oli mielenkiintoista nähdä, miten islanninkielinen musiikki - islanniksi spiikattuna, jopa - hurmaa todellakin yleisön kuin yleisön. Totta kai minä tämän tiesin, ja totta kai Suomessa kuunnellaan musiikkia lähes kielellä kuin kielellä. Mutta silti yhtyeen saavuttama menestys on hieman yllättävää. Oleellisimpia ovat tietenkin kappaleet. Kappaleet, joita soittaa nelihenkinen rockyhtye. Ei sen enmpää, ei sen vähempää.