Perjantailevy: There Is Love in You

Kuuntelen aika paljon downtempoa, jonka luonteeseen kuuluu tietty anonymiteetti ja pieneleisyys. Siksi kuulooni kantautuu väistämättä jonkin verran mielikuvituksetonta ja sielutonta elektromössöä, sitä kun on melko helppo luoda pieninkin resurssein. Toisinaan joukosta löytyy kuitenkin todellisia helmiä, joiden vuoksi koko äänitulvaa viitsii edes kahlata. Four Tet on kuulunut tähän joukkoon pitkään, eikä uusin levy tee poikkeusta.

Omistan Kieran Hebdenin levyistä ennestään vain jo lähes kymmenvuotiaan Pausen, mikä on kummallista. Four Tet on nimittäin Röyksoppin ja Airin ohella yksi suurimmista downtemposuosikeistani. There Is Love in You ei tee valtavia musiikillisia harppauksia edeltäjiinsä nähden vaan pohjavireenä on yhä erilaisten orgaanisten ja synteettisten ainesten yhteensekoittaminen. Kuten moni äänimaalailija, toimii myös Four Tet mielestäni parhaiten levykokonaisuutena, mikäli tuo kokonaisuus on taidokkaasti koottu. Jos uudelta levyltä pitää nostaa yksi ylitse muiden, on valintani Love Cry. Se vakuutti jo ensimmäisillä kuuntelukerroilla.

MP3 Four Tet - Love Cry
Four Tetin albumilta There Is Love in You (2010).

Perjantailevy: Hardships!

Nyt olen kastanut jalkani kevättalven ruotsalaislevyjen julkaisuaaltoon. Oikeastaan ensikosketus tapahtui jo kuukausi takaperin A Campin Colonian myötä, mutta vasta nyt ollaan pääsemässä itse asiaan. Kunnon panoksiin. Ja vielä parempaahan on luvassa, tai näin ainakin toivon.

On varmaankin täysin oikeutettua sanoa, että Jenny Wilsonin Hardships! -levyä oli jo odotettu. Debyytti Love and Youth nousi kuin salaa vuonna 2005 kaikkien suosikiksi, ja vielä toissakesän Flow'ssakin kiitolliselle suomalaisyleisölle oli tarjota vain esikoisen materiaalia. Nyt oli korkea aika uusille kuvioille. Jos Love and Youth kertoi melko yksiselitteisesti nimensä mukaisista teemoista, on Wilson haastatteluissa kertonut halunneensa käsitellä tällä albumilla äitiyttä. Se yhdistää melko lailla kaikkia levyn kappaleita, joista nimikkoraita kiteyttää sen oleellisimman.

Myös musiikillisesti Hardships! on yhtenäinen kokonaisuus, jonka tyyliä on kutsuttu ruotsalaiseksi souliksi. Wilson oli jo aivan musiikkiuransa alussa halunnut tehdä Nina Simone-henkisen albumin, mutta sen toteutus luonnistui vasta nyt. Simone-estetiikkaa onkin toteutettu levykansia myöten. Tyylipuhtaudesta Wilsonille on annettava täydet pisteet. Hänellä on sekä kirjoittajan että kuvataiteilijan tausta, ja se huokuu läpi kaikista hänen tekemisistään. Tärkeintä on tietenkin kaikesta huolimatta musiikki. Hienoja kappaleita Hardships! -albumilta löytyy, aina Pass Me the Saltin Beyoncé-pyörityksestä Motherhoodin hymnimäisyyteen. Toukokuussa kaikki keikoille uutta materiaalia kuuntelemaan, viimeinkin.

Perjantailevy: Puutarhatrilogia

(kuva Jussi Puikkonen/Kasino)

Alkuvuoden kiinnostavien levyjulkaisujen määrä on saanut pääni pyörälle. Talven pimeydessä elin tietämättömänä asioiden todellisesta tilasta, mutta nyt kaksi postiluukkuuni kannettavaa musiikin aikakauslehteä ovat tahtomattanikin osoittaneet minulle niiden oikean laidan. Räikeällä tavalla. Käännellessäni lehtien sivuja saan eteeni arvostelu arvostelulta hämmentäviä yllätyksiä: Antony and the Johnsons! A Camp! Jenny Wilson! Risto! Anna Järvinen! Loney, Dear! The Whitest Boy Alive! Andrew Bird! Beirut! No huh.

Ruotsalaisjulkaisujen uumeniin en tohdi vielä sukeltaa, ne ovat aivan oma lukunsa. Viime viikkoina eniten soittamani levy tuleekin lähempää kotoa, alkujaan tamperelaiseksi tituleeratulta Reginalta. Puutarhatrilogia vie yhtyettä toden totta selkein harppauksin uuteen suuntaan, eikä ainakaan takaperin. Jos Oi miten suuria voimia! rikastutti kolmikon syntikkaäänimaisemaa esikoiseen nähden lämpimämmäksi ja yhä kekseliäämmäksi, on uutukaisella otettu aivan uudet aseet käyttöön. Soitinten kirjo on lisääntynyt, rytmit hipovat toisaalla tangoa ja toisaalla lattaria, ja Iisan laulu sekin on ilmaisultaan monipuolisempaa kuin aiemmin.

Reginaa on tullut kuunneltua useissa tilanteissa, joissa yhtyeen musiikki on muotoutunut näihin hetkiin kiinteäksi soundtrackiksi. Puutarhatrilogialta löytyy ehdottomasti lisää tällaisia vahvoja tunnelmapaloja, jotka kenties vielä ankkuroituvat johonkin muistoon kiinni yhtä kiinteästi - ei vähiten Tango merellä tai Tapaa minut aamulla. Ihanaa, suomalaista pop-musiikkia.

MP3 Regina - Tapaa minut aamulla
Reginan albumilta Puutarhatrilogia (2009).

Perjantailevy: Älä kysy kuolleilta, he sanoivat

Väkivalta on taas tällä viikolla noussut ajankohtaiseksi puheenaiheeksi niin mediassa kuin kahvitauoillakin. Samoissa teemoissa liikkuu Eleanoora Rosenholm, jonka 10.9. julkaistu levy Älä kysy kuolleilta, he sanoivat pyöri stereoissani aina keskiviikkoiseen Yo-talon keikkaan asti. Sitten herkkä mieleni järkkyi, eikä levyn soimaan laittaminen juuri nyt tunnu miellyttävältä ajatukselta.

Esikoislevyllä aloitetut tarinat Eleanoora Rosenholmista ja muista murhamysteereistä jatkuvat tyylikkäästi tälläkin julkaisulla. Niiden yhdistäminen oivaltaviin syntikkapoppisovituksiin on konseptina yksi nerokkaimmista, minkä suomalainen kevyen musiikin historia tietää. Kokonaisuus on viime vuoden Vainajan muotokuvasta hioutunt tunnelmaltaan yhä hyytävämmäksi, joka heijastuu myös yhtyeen iskevään live-esiintymiseen.

Keskiviikkona kappaleet lähtivät piskuisella lavalla lentoon vauhdikkaammin kuin levyllä koskaan, ja Noora Tommilan teatraalinen esiintyminen piti taas tunnelman kohdallaan. Niinpä silpomiset, seivästämiset ja aseella uhkaamiset kävivät minullekin juuri nyt liian konkreettisiksi. Kunpa niiden käsitteleminen jäisikin vain mielikuvituksekkaan porilaisyhtyeen levyjen sisällöksi.

Perjantailevy: Oi miten suuria voimia!

Olen pohdiskellut, minkä artistin, levyn tai kappaleen voisin julistaa viralliseksi Kesä 2008 -musiikiksi. Mitä musiikkia kuunnellessani marraskuun nuoskantäytteiset kadut unohtuisivat ja ajatukset siirtyisivät takaisin niihin muutamiin rannalla vietettyihin hellepäiviin? En millään ole keksinyt yhtä, ylivoimaista voittajaa. Oikeastaan olen kuunnellut koko kesänä sangen vähän musiikkia. Töissä on aamusta iltaan niin kova hälinä, että kotona olen todellakin halunnut vain nauttia hiljaisuudesta. Ipodin kuulokkeiden työntäminen korviin on tuntunut lähinnä irvokkaalta.

Sen vuoksi olenkin melko usein palannut viime kesän suosikkilevyihin ja siirtynyt siten ajassa kokonaisen vuoden taaksepäin. Kesän 2007 suurhittejä olivat Jenny Wilsonin Love and Youth sekä Reginan Oi miten suuria voimia!. Molemmissa on sellaista kaihoisaa, pohjoismaista, urbaania kesäisyyttä, joiden vaikutuksen alaisena voisin kuvitella molemman albumin syntyneen. Reginan suorat kesäkappaleet ovat keskikesään sijoittuva, kuulas Päivä järvellä sekä loppukesäinen Paras aika vuodesta. Voi, kunpa tämäkin elokuu olisi ollut yhtä hehkeä kuin laulussa kuvaillaan.

Oi miten suuria voimia! tarjoilee myös vastustamattoman diskoiluhitin En tiennyt että osaan tanssia sekä kiehtovan dueton Kuka on tuo mies?. Esikoislevyyn nähden äänimaailma on lämpimämpi ja monipuolisempi, ja Iisa Pajulan sanoituksissa löydettävissä ilahduttavien oivallusten lisäksi uudenlaista tarinankerrontaa. Siksi Katso maisemaa onkin varmaan jäänyt tämän albumin varjoon. Ei kai ole väärin, jos se on pysyvästi jäämässä viralliseksi kesälevykseni.

Perjantailevy: Youth

En ole mikään reggaen, saati juutalaismusiikin korkein asiantuntija, mutta yhdysvaltalainen Matisyahu on silti aina kolahtanut. Tänään pienen tauon jälkeen miehen levyn soittimeen iskettyäni vakuutuin taas siitä, kuinka sopivaa kesämusiikkia Matisyahu on. Jotenkin nuo reggaerytmit vain toimivat oivallisimmin kesäilmastossa, jos tätä sateen sävyttämää heinäkuuta siksi voi kutsua.

Pari vuotta sitten julkaistu Youth on Matisyahun toinen ja samalla tuorein studiolevy, mutta villien huhujen mukaan uutta musiikkia voidaan odotella jo tämän vuoden puolella. Nähtäväksi jää, onko tulevasta levystä mihinkään. Tällaiset tapaukset kun tuntuvat usein jäävän niiksi kuuluisiksi yhden hitin ihmeiksi. En anna sen kuitenkaan vähentää Youthin tarttuvuutta ja tuoreutta, niin omalaatuinen tämä reggaen, rockin ja juutalaisuuden yhdistelmä on. Ajoittaisesta uskonnollisesta paatoksesta voi olla montaa mieltä, mutta eivät ne sanat musiikkia määritäkään, toivottavasti. Shalom aleichem siis.

MP3 Matisyahu – Fire of Heaven/Altar of Earth
Matisyahun albumilta Youth (2006).

Perjantailevy: Summerteeth

Joitakin levyjä tulee kuunneltua tietyssä elämänvaiheessa niin paljon, että tuon vaiheen ohi mentyä niihin on vaikea palata. Tunneassosiaatio saattaa vain olla liian vahva, hyvässä tai pahassa. Niin ehkä kävi minulle ja Wilcon Summerteethille. Mitään kovin dramaattista siihen ei liity, mutta yhtenä kesänä kuuntelin sen niin puhki kuin levyn vain voi kuunnella. Sittemmin en ole siihen usein tarttunut.

Olin yhden kesän töissä Ahvenanmaalla. Matkaa työpaikalleni oli kymmenisen kilometriä ja se taittui - luonnollisesti - polkupyörällä. Tuolloin laukussani kulki vielä kannettava cd-soitin, jossa pyörivät sinä kesänä vuoronperään Wilco sekä The Smiths. Molempia olin ensin lainannut Maarianhaminan kirjastosta, joka muuten oli loistava, ja sittemmin ostanut Maarianhaminan levykaupasta, joka ei lainkaan hullumpi ollut sekään. Kun nyt kuuntelen Summerteethia, How to Fight Lonelinessia ja A Shot in the Armia, heijastuvat silmiini kauniit auringonnousut sekä -laskut ja voin melkein haistaa multaisesta pellosta ylös puskevat pulleat sipulit.

Summerteethin puhki pyörittäminen hidasti myös tutustumistani yhtyeen muuhun tuotantoon: sittemminhän heiltä ilmestyivät suuresti kehutut Yankee Hotel Foxtrot (2002) sekä A Ghost Is Born (2004). Meno on melko erilaista kuin Ahviksen kesätunnarilevylläni, sen tiedän. Ehkä kesiä ja talvia on nyt jo kulunut tarpeeksi monta.

MP3 Wilco - A Shot in the Arm
Wilcon albumilta Summerteeth (1999).

Perjantailevy: Alligator

Turun sunnuntaisia festariesiintyjiä kunnioittaen kuuntelussa on paraikaa The Nationalin synkeä Alligator. Kahden veljes-Dessnerin, kahden veljes-Devendorfin sekä laulaja-Berningerin muodostama yhtye vaatii kuulijoiltaan kypsyttelyä. Näin on tapahtunut koko sen musiikillisen kaaren kanssa: jokaisen levyn myötä The Nationalista on päässyt jyvälle yhä useampi, viimeisimpänä näistä viime vuonna julkaistu Boxer. Sama pätee pienemmässä mittakaavassa kuhunkin The National -albumiin. Ne avautuvat hitaasti, niiden pariin on pysähdyttävä, niiden tunnelmaan päästävä.

Alligatorin tunnelma on synkkä, sisäänpäinkääntynyt ja epätoivon värittämä. Berningerin sanoitukset sekä eläytymistä vain äärimmäisenä tehokeinona käyttävä baritoniääni ovat tämän maailman ydin. Useimmiten hän kuulostaa jo luovuttaneen, joten kun hänen laulustaan irtoaa Mr. Novemberin loppuhuipennuksen kaltaista tehoa, on sen aikaansaama efekti valtava. Muutoin Alligator kulkee aivan eri polkuja, musiikillisesti. Kitarat, jouset ja koskettimet soivat lämpiminä ja hykerryttävän epätäydellisinä eivätkä lainkaan kylmän kolkkoina, kuten voisi kuvitella. Kaiken ylitse nousee Bryan Devendorfin rumputaiteilu, joka Alligatorilla löysi voimallisuutensa ja on siitä asti kulkenut yhtyeen mukana. Se pitkälti luo koko Alligatorin äänimaiseman.

Maltan tuskin odottaa sunnuntaita, jolloin koko tämä synkkyys lipuu ennustettujen sadepilvien kera Turun Ruissaloon. Heti Kentin jälkeen ja juuri ennen Interpolia. Suurenmoista.

MP3 The National - Mr. November
The Nationalin albumilta Alligator (2005).

Perjantailevy: Santogold

Viime viikolla kirjoitin Santogoldin tarttuvista biiseistä tarttuvimmista, Lights Out. Laulajan esikoisalbumi ilmestyi Suomessa tällä viikolla, joten nyt ne muutkin ovat liimamaisesti jumittuneet aivoni sopukoihin. Korvamadoiksi näitä jotkut kutsuvat. Santi Whiten musiikkitausta kuuluu albumilla läpikotaisin. Ennen Santogoldina ilmentymistään hän istui lauluntekijän, tuottajan sekä levy-yhtiön tuotantopäällikön palleilla, joten musiikkiteollisuuden rakenteet ovat hänelle tuttuakin tutumpia. Sanoituksissa tämä nousee esiin erityisen vahvasti, mutta oleellisempaa on, että White osoittaa taitavansa erinomaisten pop-kappaleiden kirjoittamisen.

Whiten yhteydessään muistetaan usein mainita tämän muusikkokollega M.I.A., mikä on perusteltua, mutta ei kerro Santogoldista koko totuutta. Siinä missä M.I.A.:n musiikki perustuu taitavaan samplaamiseen ja tuotantoon, Santogoldilla myös melodiat ja laulaminen nousevat tärkeämpään osaan. Creatorin tyyppiset kappaleet venkuilevat samaan rytmiin Kalan biisien kanssa, mutta esimerkiksi I'm A Lady kuulostaa aivan joltain muulta. Siinä tuulahdukset tulevat new waven puolelta, Shove It:ssä puolestaan reggaesta. Jossain viitattiin 2 Tone -genresekoitukseen, ja totta se on: Santogoldilla vivahtaa milloin missäkin ska ja punk, ja aina se läsnä oleva pop. En mielläkään Santogoldia lainkaan periamerkkalaisen kuuloiseksi artistiksi, vaan lähinnä juuri brittiläiseksi - vaikka ei kai nykymusiikin alkuperällä oikeastaan ole väliä. Santogoldin kunniaksi näillä vivahteilla on tällä kertaa taas luotu jotain hienon omaleimaista.

MP3 Santogold - Lights Out
Santogoldin albumilta Santogold (2008).

Perjantailevy: Rockferry

Duffysta oli puhe jo neljä kuukautta sitten, mutta lienee soveliasta palata aiheeseen nyt kun tuo Rockferry-albumi viimein pyörii stereoissani. Samalla voin esittää pahoitteluni kaikille googlettajille, jotka jostain syystä ohjautuvat tuohon täysin epäinformatiiviseen blogimerkintääni. No, ainakin siellä sovittiin että Duffyn musiikkityyliä sopii kutsua nu-souliksi. Tai neo-souliksi. Tai northern souliksi.

Oli miten oli, tyylikkääksi sitä ja koko Rockferry-kokonaisuutta voi ainakin kehua. Tyylikkääksi, harkituksi ja ennen kaikkea luontevaksi. Levyn vähäeleisyys saattaa ensikuulemalla jättää etäisyyden tunteen, mutta joka kuuntelukerralla, kappale kappaleelta, levy koukuttaa aloittamaan alusta uudestaan ja uudestaan. Albumilta on turha odottaa "viime vuoden Duffyn" Rehab-kaltaisia vetäisyjä, sillä tunnelma Rockferrylla on selvästi kaihoisampi. Moisille venkutuksille ei ole tarvetta, vaan levyn parasta antia ovat nimenomaan Warwick Avenuen sekä Hanging On Too Longin kaltainen bluesmaisuus.

Rockferryn luontevuus johtuu varmasti sen tekijäjoukon ammattitaidosta. Bernard Butler ja Jimmy Hogarth ovat tienneet, että kappaleet puhuvat puolestaan. Aimee Anne Duffyn ei hänenkään tarvitse liioitella, kun vähäeleinen ilmaisu riittää yhtä hyvin karvoja nostattavan karismaattiseen laulusuoritukseen. Livenä sen voi parhaiten todeta.

MP3 Duffy - Warwick Avenue
Duffyn albumilta Rockferry (2008).

Perjantailevy: Big Lupu

Tässä yksi niistä yhtyeistä, joihon perehtymisen olen ottanut projektikseni. 22-Pistepirkon lähes 30 vuoden pituiselta uralta - hui! - löytyy kymmenen albumia, joiden väliltä valita. Ensimmäinen oli suomenkielinen Piano, rumpu ja kukka (1984) ja viimeisin helmikuussa ilmestynyt (Well You Know) Stuff Is Like We Yeah!. Minun valintani osuu bändin elinkaaren keskivaiheille, vuonna 1992 ilmestyneeseen Big Lupuun.

Levyltä löytyy tietysti Birdy, jonka jokainen tuntee, vaikka ei olisikaan musiikkiharrastustaan vielä vuonna 1992 ehtinyt aloittaa. Tutuilta kuulostavat myös muut albumin kappaleet: Texaconin kitaroinnit ja hammondit sekä Swamp Bluesin intensiivisyys. Arvostettavaa 22-Pistepirkossa on se, miten omanlainen tyyli sillä on jo vuosikymmeniä ollut. Big Lupu voisi ihan yhtä hyvin olla yhtyeen uusin levy, tai toisaalta se oltaisiin voitu julkaista jo joskus garage-rockin alkuaikoina. Ajatonta musiikkia siis. Luulen, että pistän tämän soimaan kesällä, sellaisena päivänä, kun asfaltti höyryää.

MP3 22-Pistepirkko - Birdy
22-Pistepirkon albumilta Big Lupu (1992).

Perjantailevy: För sent för Edelweiss

Håkan vanhenee, vaan ei muutu. Mikä helpotus.

Uutinen Håkan Hellströmin viidennen albumin För sent för Edelweissin julkaisusta tuli minulle muutamia viikkoja sitten yllätyksenä. Viime vuoteni ovat olleet melko håkanittomia. Känn ingen sorg för mig Göteborgia sekä Det är så jag säger detiä tuli aikoinaan kuunneltua ihan hirveästi, mutta viimeisimmät levyt ovat seisseet levyhyllyssäni lähes koskemattomina. En oikeastaan tiedä miksi: Ett kolikbarns bekännelser on täynnä loistavia kappaleita. Olin päässyt unohtamaan.

För sent för Edelweissin kuuntelemisen myötä muistan taas. Levy alkaa suorastaan täydellisesti, tuttuuden tunne on voittamaton. "94 hade jag ett fast jobb / På pååls bagerier / Tills jag började med tequila / Och blev trummis i en ny orkester", Håkan laulaa sillä ihanan kamalalla äänellään. Fiskekyrkankin mainitaan. Tästähän tässä on kyse. Sanoitukset ovat aina olleet Håkanissa parasta - niiden avulla on jopa sanakirjan kanssa opiskeltu ruotsia - ja jälleen hän näyttää taitonsa kertoa niin isoista asioista kuin pienistä yksityiskohdista neliminuuttisen pop-kappaleen aikana. Näkökulma on tietysti muuttunut sitten ensilevyjen, ja mukana on jopa hieman nostalgiaa. Sambarytmit ovat poissa, ne ovat vaihtuneet perinteiseen rautalankarokkiin.

Kaikkea uudella levyllä en niele pureskelematta, mutta myönnettävä on, että levy paranee jokaisella kuulemalla. Myönnettävä on myös, jollei se ole ilmiselvää, että olen valmis Håkanin kohdalla tekemään paljon myönnytyksiä. Raskas Zigenarliv Dreamin tekee melkein mieli jättää kuuntelematta, mutta sitten päälle kolahtaa Kärlek är ett brev skickat tusen gånger, jonka nimi jo kertoo kaiken. Kär i en ängelin hempeily ei myöskään ole mielestäni levyn parasta antia, mutta sitä edeltävän För sent för Edelweissin vahvuus kantaa mukanaan heikommankin kappaleen. Ja niin edelleen.

Kuuleeko Göteborg? Jos ei näillä kehuilla saa Håkania Suomen keikkalavoille, niin en tiedä miten. Lienee pakoo lähteä elokuussa herran luokse Way Out West -festareille.

Perjantailevy: I'm Not There -soundtrack

Todd Haynesin nerokas I'm Not There on Bob Dylanin hahmoon sekä musiikkiin perustuva elokuva, jossa kuusi näyttelijää (Blanchett, Ledger, Bale, Gere sekä Whishaw ja Franklin) tulkitsee Dylanin elämän sekä uran eri vaiheita. Leffa saapui vihdoin tänne periferiaankin nähtäväksi, joten ostin siitä julkaistun soundtrackin kuunteluuni.

Elokuvassa musiikkina kuullaan lähinnä Dylania itseään, mutta soundtrack, se on vähintään yhtä skitsofreeninen kuin itse I'm Not There. Kahden levyn kokonaisuudella 28 laulajaa tulkitsee Dylania kukin omalla tyylillään, materiaalinaan kappaleita tämän uran alusta, lopusta ja keskeltä, hittejä ja bootlegejä. Myös tulkitsijoiden kirjo on kiinnostava: alkaen Ramblin' Jack Elliotista ja Willie Nelsonista aina Sufjan Stevensiin ja The Black Keysiin. Väliin mahtuvat Sonic Youth sekä Yo La Tengo, muiden muassa.

Ongelmatonta Bob Dylanin kaltaisen ikonin koveroiminen ei tietenkään ole. Kaikki tuntevat hänen persoonallisen tulkintatapansa, eikä siitä irtautuminen ole vaivatonta. Toisaalta kappaleen totaalinen uudisversio saattaa mennä täysin pieleen, kuten Sufjan Stevensin Ring Them Bells ikävä kyllä osoittaa. Jotkut Dylanin kappaleet tuntuvat olevan kirjoitettu vain sitä yhdenlaista tulkintaa varten. Tähän lopputulokseen on uskollisesti päätynyt esimerkiksi Mason Jennings The Times They Are A-Changin'illa. Ratkaisussa ei mielestäni ole mitään vikaa: tosiasiassa en millään jaksaisi kuunnella kaksoislevyllistä Dylania itseään, eli uudelleen laulaminen antaa kappaleille uuden elämän. Lauluntekijänä ja lyyrikkona Dylan on kiistatta ainutlaatuinen, mutta tietyn pisteen jälkeen se nasaali fraseeraus saa minut hapuilemaan levysoittimen stop-nappia.

Parhaimmistoa soundtrackilla ovat ne kappaleet, joissa Dylan ja uusi tulkitsija kohtaavat toisensa jossain välimaastossa. Stuck Inside of Mobile with the Memphis Blues Againissa Cat Power, joka tunnetusti taitaa koveroinnin, pysyttelee lähellä alkuperäisversiota, mutta kenties pelkkä naisääni tuo lauluun jotain uutta. Sama pätee elokuvassa näyttelevän Charlotte Gainsbourgin Just Like a Womaniin. Wilcon Jeff Tweedyn tyyli sopii puolestaan täydellisesti Simple Twist of Faithin tulkitsemiseen. Iron & Wine lähtee hypnoottisessa Dark Eyesissa jo hieman enemmän omille poluilleen, mutta vain inasen verran. Kohokohdaksi nousee ehdottomasti jo aiemmin mainisemani Jim Jamesin & Calexicon Goin' to Acapulco, johon elokuvassa esitetty kohtaus, jos mahdollista, tuo vielä enemmän epätoivoa kuin sen pelkkä kuuleminen. Hienoja tulkintoja tällä soundtrackilla riittää pitkän listan verran, hankkikaa se siis, hyvät ihmiset, ja käykää katsomassa itse elokuva. Sanoinhan, että se on nerokas?

MP3 Iron & Wine - Dark Eyes
Elokuvan I'm Not There soundtrackilta (2007).

MP3 Cat Power - Stuck Inside of Mobile with the Memphis Blues Again
Elokuvan I'm Not There soundtrackilta (2007).

Perjantailevy: Irwin Goodmanin lauluja

Matti Johannes Koivun levy Irwin Goodmanin lauluja, josta intoilin jo tammikuun alussa, pääsi keskiviikkona viimein kauppoihin. Laitettuani sen soimaan ja istahdettuani kuuntelemaan, tuntuivat laulujen tarinat vievän minut vuosikymmenten taa ja todellisuuteen, jota silloin elettiin. Naimisiinmenot, tehdastyö, Las Palmas; eihän tätä maailmaa enää ole olemassa. Eikä kukaan populaarimusiikissa ainakaan laula siitä.

En päässyt levyä loppuun asti kun aloin vähitellen kuunnella tarinoita eri korvalla: kaikki alkoi siitä kun mä lopputilin sain ja raha ratkaisee / ne mittaa syvyyden myös kumarruksen. Las Palmas on ehkä vaihunut Phuketiin, mutta tehtaita suljetaan ja irtisanomisia rapisee nykyään siihen tahtiin, ettei 60-luvulla varmaan osattu edes arvata. On myös täysin loogista, että juuri Koivu on tarttunut Goodmanin materiaaliin ja levyttänyt siitä omanlaisia, herkkiä ja synkkiä tulkintojaan. Irwin Goodmanin lauluja jatkaa selkeässä linjassa Koivun kahden ensimmäisen sooloalbumin kanssa, joiden tarinat myöskin tuntuvat kertovan menneestä maailmasta. Aiheet eivät ole kovin kaukana Vexi Salmen teksteistä.

Salmen sanoitukset nousevatkin ehdottomasti levyllä keskiöön. Pidän tietysti paljon Matti Johanneksen koivumaisista tulkinnoista ja Goodmanin sävellyksistä, mutta jonkun muotin rikkojan joukkoon olisin kaivannut - sellaisen, joita Koivun omilta levyiltä aina löytyy. Muutoin kappalevalinnat ovat hienon monipuolisia. Suurimmasta osasta niitä en saa perehtymättömyyteni vuoksi alkuperäisversiota päähäni, ja hyvä niin. Näin voin kuunnella tätä tribuuttilevyä ihan omana kokonaisuutenaan, todella hienona ja koskettavana sellaisena.

Levyn materiaalia voi käydä kuuntelemassa MySpacessa ja ensi viikosta lähtien keikoilla ympäri maan:

7.3. Belly, Helsinki
12.3. Wanha Jokela, Joensuu
13.3. Henry's Pub, Kuopio
14.3. Vakiopaine, Jyväskylä
20.3. Dynamo, Turku
21.3. Hälläpyörä, Hämeenlinna
22.3. Telakka, Tampere
25.3. WeeGee-klubi, Espoo
4.4. Torvi, Runorock, Lahti
24.4. Lutakko, Jyväskylä
1.5. Yo-talo, Tampere
16.5. Isojano-festivaali, Lahti

Perjantailevy: Once More With Feeling

Kokoelmien ja 90-luvun brittisuosikkien jatkoksi sopii oivallisesti Placebo, jonka Once More With Feeling on päivän soundtrack. Kyseinen kokoelma on vähän ristiriitainen kokonaisuus, sillä siltä löytyy muutama kummallinen versio vanhoista kappaleista, jotka toimivat rutkasti paremmin alkuperäisinä. Placebon albumikokonaisuudet ovat mielestäni muutenkin aina olleet kovin epätasaisia, ja hienojen singlejen vastapainona on ollut ihan uskomatonta huttua. Siksipä kokoelma sopii tälle bändille kuin nyrkki silmään. Toinen syy sille, miksi Once More With Feeling on aina vähän väliä kaivettava hyllystä on se, että se on ainoa, jolta löytyy huikea Twenty Years. Tuosta kappaleesta ei paatuneinkaan Placebo-vihaaja (krhm krhm) voi olla edes hiukan pitämättä.

Ja niin, löytyyhän tältä Once More With Feelingiltäkin se standardi-remix-levy. Sille ei mielestäni ole kuitenkaan siunaantunut mitään mainitsemisen arvoista, ainakaan jos ei satu pitämään altsurockin ja diskojumputuksen risteytyksestä.

MP3 Placebo – Twenty Years
Placebon albumilta Once More With Feeling (2004).

Perjantailevy: Cease to Begin

Band of Horsesin viimeisin julkaisu Cease to Begin on yksi niistä albumeista, joiden ostaminen tuntuu jotenkin epäilyttävältä. Jokainen kuulemani kappale vaikuttaa aivan täydelliseltä pop-kappaleelta; niin täydelliseltä, että ne saavat minut kyseenalaistamaan albumin pitkäikäisyyden. Cease to Beginin kohtalo selviää vain yhdellä tavalla, ja jos se on parin vuoden päästä unohtunut niin ainakin hetken aikaa se tarjoaa mahtavia tunnelmia.

Levyn kansi (vaikkakin melko nightwishmainen) maalailee musiikin kanssa samoja kauniin melankolisia maisemia, jotka sopivat täydellisesti talven pimeydessä kuunneltavaksi. Levy alkaa Is There a Ghostilla, jonka hiljainen kitarointi räjähtää pian aivan joksikin muuksi ja laulaja Ben Bridwell toistelee rivejä "I could sleep / when I lived alone / is there a ghost in my house?" Voiko tässä vaiheessa muka perääntyä? Ode to LRC:ssä Bridwell laulaa "the world is such a wonderful place" kuulostamatta lainkaan hölmöltä ja kolmas raita No One's Gonna Love You on valtavan kaunis. The General Specific tuo vahvasti mieleen The Shinsit ja Cigarettes, Wedding Bandsin kautta albumin päättää Band of Horsesin asteikolla hidastempoinen Window Blues.

Aika lailla täydellinen paketti siis. Sisältö voisi olla hieman tukevampaa, mutta tällaisenaankin Cease to Begin on poikkeuksellisen nautinnollinen kokonaisuus. Maaliskuussa yhtye esiintyisi Tukholmassa, mutta se taitaa jäädä tällä kertaa väliin. Tässä kuitenkin se Is There a Gost, joka muuten minun laulamanani kuulostaa aivan uskomattoman hirveältä.

MP3 Band of Horses - Is There a Ghost
Band of Horsesin albumilta Cease to Begin (2007).

Perjantailevy: Smokey Rolls Down Thunder Canyon

Devendra Banhartin Smokey Rolls Down Thunder Bay oli yksi niistä monista viime vuoden julkaisuista, jotka rajallisten varallisuuksien vuoksi jäivät hankkimatta. Kiitos silti, opintotuki, ja kiitos nyt levyale, että sain kyseisen albumin lopulta hyllyyni.

Devandra Banhartin musiikista on käytetty muun muassa nimityksiä happo- ja friikkifolk, eikä kumpikaan näistä termeistä ole kaukana totuudesta. Banhartilla on todellakin oma tyylinsä tehdä unenomaista folk-perinteeseen nojaavaa musiikkiaan, usein sitä paitsi niin pitkinä ja massiivisina kokonaisuuksina, etten aiemmin ole jaksanut keskittyä yhteenkään hänen levyynsä alusta loppuun. Smokey Rolls koostuu sekin kuudestatoista laulusta ja ylittää kestoltaan 70 minuuttia, mutta tällä kertaa jaksoin rauhoittua sen äärelle.

Taustamusiikkina kuunneltuna levystä on vaikea löytää tarttumapintaa. Välillä soitetaan todella hiljaa ja hennosti, ja hienot kohdat on silloin helppo missata. Välillä Banhart sen sijaan yltyy vetelemään vastustamatonta latinopoppia, mikä tietysti kumpuaa hänen Venezuelassa viettämästään lapsuudesta. Espanjaa albumilla lauletaan useammallakin raidalla, heti alusta alkaen näyttelijä Gael García Bernalin avustuksella(!) kauniissa Cristobalissa. Klassista rockia tarjoilee monitahoinen, kahdeksanminuuttinen Seahorse ja Lover muistuttaa, miksi Banhartin yhteydessä usein mainitaan T.Rexin Mark Bolanin nimi. Toisin sanoen Smokey Rolls tarjoilee tyylilajeja laidasta laitaan, onnistuen silti mielestäni muodostamaan yhtenäisen kokonaisuuden. Usein täysin erilaisia tunnelmia ja tyylejä yhdisteltäessä tulee mieleen, voiko artisti olla täysin vilpitön molempien ääripäiden suhteen. Uskon Devendran olevan: kuunnelkaa vaikkapa villi boogie Lover ja kaunistakin kauniimpi My Dearest Friend.

MP3 Devendra Banhart - Lover
Devendra Banhartin albumilta Smokey Rolls Down Thunder Canyon (2007).

MP3 Devendra Banhart - My Dearest Friend
Devendra Banhartin albumilta Smokey Rolls Down Thunder Canyon (2007).