(kuva James Wainwright)
Rufus Wainwright esiintyi eilen sekalaiselle kuulijajoukolle Helsingin Kulttuuritalolla konsertissa, joka oli muihin Pohjoismaihin jatkuvan soolokiertueen ensimmäinen. Ensimmäinen se oli myös suomalaisyleisölle; ainakin niille, jotka eivät muutama vuosi siten nähneet Rufuksen lämmittelevän Stingiä. Jännitystä oli siis ilmassa puolin ja toisin.
Esiintyjän kohdalla jännitys näkyi unohtuneina sanoina ja sävelinä. Kömmähdyksiä hän paikkaili parhaansa mukaan saaden yleisön lähinnä nauramaan - hauskaahan se on, että esitys elää eikä ole pelkkää jäykkää rutiinia. Jotain kappaleita, kuten Wantia, ei kuulemma oltu konserteissa soitettu pariin vuoteen. Wainwright oli luvannut tiistaina painetussa Helsingin Sanomien haastattelussa soittaa sekä uutta että vanhaa materiaalia ja piti sanansa. Olin ilahtunut etenkin esikoislevyltä poimittujen laulujen runsaudesta, koska ne tunnen kaikkein parhaiten. Juuri ne, flyygelin takaa laulettuina, nousivat soolokonsertin hienoimmiksi hetkiksi. Suosikkeja olivat myös Cigarettes And Chocolate Milk sekä Going To A Town. Kitaran kanssa Wainwright ei ole parhaimmillaan, ja jotkut kappaleet olisivat vaatineet sen suureellisen yhtyeen tuekseen. Mutta taitava pianisti hän on. Ja se ääni, oi, se ääni.
Mahdottoman valovoimainen lavapersoona Wainwright myöskin on. Hän kertoi kuunnelleensa happopäissään paljon Sibeliusta, ja soitti erikoispäivän kunniaksi kappaleensa April Fools. Yleisö puolestaan palkitsi tähden innokkailla, raikuvilla aplodeilla hartaan kuuntelemisen päätteeksi. Kiitokset Rufukselle. Muutamia kuvia keikalta täällä.
Esiintyjän kohdalla jännitys näkyi unohtuneina sanoina ja sävelinä. Kömmähdyksiä hän paikkaili parhaansa mukaan saaden yleisön lähinnä nauramaan - hauskaahan se on, että esitys elää eikä ole pelkkää jäykkää rutiinia. Jotain kappaleita, kuten Wantia, ei kuulemma oltu konserteissa soitettu pariin vuoteen. Wainwright oli luvannut tiistaina painetussa Helsingin Sanomien haastattelussa soittaa sekä uutta että vanhaa materiaalia ja piti sanansa. Olin ilahtunut etenkin esikoislevyltä poimittujen laulujen runsaudesta, koska ne tunnen kaikkein parhaiten. Juuri ne, flyygelin takaa laulettuina, nousivat soolokonsertin hienoimmiksi hetkiksi. Suosikkeja olivat myös Cigarettes And Chocolate Milk sekä Going To A Town. Kitaran kanssa Wainwright ei ole parhaimmillaan, ja jotkut kappaleet olisivat vaatineet sen suureellisen yhtyeen tuekseen. Mutta taitava pianisti hän on. Ja se ääni, oi, se ääni.
Mahdottoman valovoimainen lavapersoona Wainwright myöskin on. Hän kertoi kuunnelleensa happopäissään paljon Sibeliusta, ja soitti erikoispäivän kunniaksi kappaleensa April Fools. Yleisö puolestaan palkitsi tähden innokkailla, raikuvilla aplodeilla hartaan kuuntelemisen päätteeksi. Kiitokset Rufukselle. Muutamia kuvia keikalta täällä.
MP3
Rufus Wainwrightin albumilta Rufus Wainwright (1998).
2 kommenttia:
Samanlainen tunnelma jäi minullekin.
Erityisesti kiitettävää oli Rufuksen laulu. Livenä ääni tuntui pääsevän enemmän oikeuksiinsa. Lämpöä ja syvyyttä. Ei tietoakaan levyillä ajoittain vaivaavasta kylmyydestä/puuduttavuudesta.
Vähemmän kiintoisaksi keikka muuttui Rufuksen siirryttyä kitaran varteen. Kuten kirjoitit, kitaralla säestetyt kappaleet olisivat kaivanneet taustalle muutakin.
Olisi saanut siis viihtyä flyygelin takana enemmän.
Biisivalinnoistahan voi aina narista, mutta se lienee yksi ikuisuuskysymyksistä.
Kitarakappaleissa olisin jopa toivonut, että koko soitin olisi jätetty nurkkaan ja Rufus olisi voinut laulaa säestyksettä. Sitä olisin kuunnellut oikein, oikein mielelläni, vaikka esiintyjälle se on varmasti melko vaativaa. Ah mutta hieno konsertti, silti.
Lähetä kommentti