Sia: Under the Milky Way

Koska uuden Massive Attackin ei ole gorillazmaisuudessaan vielä onnistunut vakuuttaa minua, on kuunteluni painottunut tällä viikolla enemmän Siaan. Olen päätynyt lopputulokseen, että Some People Have REAL Problemsilla on oikeastaan vain hyviä kappaleita, joista esimerkiksi Beautiful Calm Driving kilpailee suosikkipaikasta. Levy on kuitenkin jo pari vuotta vanha, ja varsinainen asiani koskeekin uutta Siaa. Spotify'hin on nimittäin ilmestynyt Under the Milky Way -niminen kappale, joka lienee jollakin tapaa sidoksissa uuteen levyyn. Se on nimeltään We Are Born ja ilmestynee huhtikuun aikana. En muuten tiedä mitä ajatella siitä, että laulaja kirjoittaa parhaillaan myös Christina Aguileran tulevaa levyä, mutta ehkä en anna asian häiritä. Tärkeintä lienee että musiikki kuulostaa hyvältä.

Perjantailevy: There Is Love in You

Kuuntelen aika paljon downtempoa, jonka luonteeseen kuuluu tietty anonymiteetti ja pieneleisyys. Siksi kuulooni kantautuu väistämättä jonkin verran mielikuvituksetonta ja sielutonta elektromössöä, sitä kun on melko helppo luoda pieninkin resurssein. Toisinaan joukosta löytyy kuitenkin todellisia helmiä, joiden vuoksi koko äänitulvaa viitsii edes kahlata. Four Tet on kuulunut tähän joukkoon pitkään, eikä uusin levy tee poikkeusta.

Omistan Kieran Hebdenin levyistä ennestään vain jo lähes kymmenvuotiaan Pausen, mikä on kummallista. Four Tet on nimittäin Röyksoppin ja Airin ohella yksi suurimmista downtemposuosikeistani. There Is Love in You ei tee valtavia musiikillisia harppauksia edeltäjiinsä nähden vaan pohjavireenä on yhä erilaisten orgaanisten ja synteettisten ainesten yhteensekoittaminen. Kuten moni äänimaalailija, toimii myös Four Tet mielestäni parhaiten levykokonaisuutena, mikäli tuo kokonaisuus on taidokkaasti koottu. Jos uudelta levyltä pitää nostaa yksi ylitse muiden, on valintani Love Cry. Se vakuutti jo ensimmäisillä kuuntelukerroilla.

MP3 Four Tet - Love Cry
Four Tetin albumilta There Is Love in You (2010).

Hautajaiset

Nyt kyllä! Sydämeni skippasi eilen parikin lyöntiä, kun astuin Tampereen Aleksanterinkadulle. Tarkoituksenani oli ostaa uusi perjantailevy, mutta mitä vielä! Platta oli sulkenut ovensa ja nenän edessä näkyi vain tyhjä liiketila. Kyllä surettaa. Meinasin jo ajatella, että nyt kyllä muutan vaikka Helsinkiin, mutta eivät asiat näytä siellä yhtään valoisammilta. Hesari kertoi aamulla, että myös Tunnelin Levy vetää viimeisiään ja kuopataan helmikuun aikana. Oikea hautajaisviikonloppu. Tämän siitä Spotifyn kuuntelemisesta saa. Tyhmät ruotsalaiset.

Johnossi

Törmäsin viikko sitten Johnossiin. Sympaattisesti nimetty tukholmalaisbändi on jäänyt minulta täysin huomaamatta, vaikka se on julkaissut jo kaksi pitkäsoittoa. Ja kolmas olisi luvassa tänä keväänä.

En osaa päättää, onko Johnossi ruotsalaisilta saamansa hypetyksen arvoinen. Välillä se kuulostaa maailman parhaimmalta rockbändiltä, välillä vain keskinkertaiselta pyrkyriltä. Ehkä bändin kiinnostavuus löytyy nimenomaan yksittäisistä kappaleista, joista osa on tiivistetty niin täydellisiksi, ettei paremmasta väliä. Tai ehkä olen vain erityisen rakastunut rumpujen ja kiraran yksinkertaiseen yhdistelmään. Minimalismi nyt vain toimii paremmin kuin täyteen ahdettu sillisalaatti, sen tietää jo White Stripeskin. Omassa taidekoulubändissäni olisi ehdottomasti vain rumpali ja kitaristi. Tai mikä vielä parempaa, rumpali ja basisti. Täydellistä.

Esimakua tulevasta tarjoaa What's the Point, jossa on mielstäni sekä hyviä että huonoja aineksia. Bändin nimeä kantavalta debyytiltä löytyy sen sijaan joitain ihan mielettömiä pariminuuttisia, kuten esimerkiksi Man Must Dance.

Sunnuntaimusiikkia: Where the Wild Things Are

Vuoden ensimmäisestä elokuvateatterikokemuksesta sai kunnian vastata amerikkalaisklassikko Where the Wild Things Are. Maurice Sendakin lastenkirjaan perustuva elokuva on juuri sellainen, kuin sen pitääkin olla: riehakas, suloinen ja vähän synkkä.

Kiitosta ansaitsee muiden ohella elokuvan soundtrack, jonka pääasiallinen säveltäjä on Yeah Yeah Yeahsin Karen O. Juuri kun pääsin edellisessä kirjoituksessani haukkumaan bändiä, joudun heti vähän pyörtämään sanojani ja toteamaan, että kyllä se Karenkin jotain osaa. Keskittyisi vain sympaattisten ja pieneleisten elokuvasoundtrackien tekemiseen, sanon minä. Mukana sävellystyössä on muuten lopputekstien mukaan ollut myös Imaad Wasif. Ei mikään turha tyyppi siis hänkään.

Sunnuntaimusiikkia: Imaad Wasif

Koska seuraan uskollisesti aikaani ja olen muutenkin aika hip, kuuntelin tällä viikolla ensimmäistä kertaa elämässäni (tietoisesti) newyorkilaista Yeah Yeah Yeahsia. Viime vuoden It's Blitz! -levyä taidettiin jopa kehua jossakin, mutta aika yhdentekevältä se minusta kuulosti. Ehkä en vain ole tarpeeksi yeah.

Sunnuntaihin Yeah Yeah Yeahs liittyy siten, että bändissä jonkin aikaa sitten kiertuekitaristina toiminut Imaad Wasif julkaisi myöskin viime vuonna levyn, joka on aika hyvä. The Voidist sekoittelee rockiin akustisia ja folkahtavia vivahteita lopputuloksenaan tunnelmallinen ja sopivan tumma kuuntelukokemus. Ajoittain joltain Ryan Adamsin synkkämieliseltä serkulta kuulostava Wasif löytyy Spotifysta, luonnollisesti.

Vuoden levyt 2009

Antti Nylénin vihan ja katkeruuden yllyttäminä päädyin ensin kuuntelemaan liikaa Morrisseyta ja sen jälkeen laatimaan listaa vuoden parhaista musiikillisista elämyksistä. Valitukset voi siis osoittaa siihen suuntaan. Merkittävin juttu on ollut omalla kohdallani Spotify, jonka olemassaoloa edeltävä aika on valunut pois mielestäni kuin vesi viemäriin. Miten silloin tultiin edes toimeen? Spotify tarjoaa ihan parhaimman järjestelmän miesmuistiin: kuuntelija saa ulottuvilleen valtavat määrät musiikkia ja voi tätä apuna käyttäen ostaa parhaimmiston omakseen joko analogisesti tai digitaalisesti. Mikä tietysti vaatii, että kaikkien omatunto käskee maksamaan musiikista muutakin kuin pennosia. Ai niin, siinähän se ongelma olikin. Siirtykäämme siis itse musiikkiin ja niihin artisteihin, jotka ansaitsevat maininnan omalla subjektiivisella ja erittäin värittyneellä listallani. Vuoden 2009 parhaat levyt, olkaa hyvät:

Ruotsalaiset hallitsivat tänä vuonna aika suvereenisti levysoitintani. Jonathan Johansson, Markus Krunegård sekä Prince of Assyria tarjosivat niin elektronista kuin folkahtavaakin tunnelmointia, ja kaikki yllättivät yllättävän positiivisesti. Krunegård julkaisi katsontatavasta riippuen joko kahden levyllisen tai kaksoislevyllisen verran jatkoa Markusevangelietille, ja etenkin Lev som en gris, dö som en hund vakuutti. Kaksoistemppujen kohdalla on aina se pieni vaara suoltaa ilmoille vain keskinkertaista rallatusta, mutta Krunegårdin ansio on mielestäni aina ollutkin enemmän määrä kuin laatu. Sen sijaan Jonathan Johanssonin alkuvuodesta ilmestynyt debyytti oli kaikessa pieneleisyydessään oikein laadullinen elektropop-levy. Sen innoittamana olen päättänyt vakaasti alkaa puhua ruotsia skoonelaisittain, mikä on aika hienoa se, varsinkin muille kuin itselleni. Muista ruotsalaisista vuoden parhaan levyn kunnianarvoisesta tunnustuksesta kilpailee ehdottomasti Anna Järvinen, jonka Man var bland molnen on melko lähellä täydellisyyttä. Ja sanokaa mitä sanotte, mutta mielestäni myös Kent kuulostaa edelleen ihan loistavalta. Ainakin naapurini ovat saaneet sen tuntea huudattaessani Taxmannenia tai Krossa alltia syksyn mittaan. Nöyrin anteeksipyyntöni heille siitä.

Jos Kent edustaa listallani rockin kokeneempaa kastia, löytyy sieltä myös nuorempia tulokkaita. Uutukaisista parhaimpia olivat tänä vuonna brittiläiset White Lies sekä The xx, joiden tumma kitarointi löysi melko nopeasti paikkansa levyhyllystäni. Tulevaisuudesta en tiedä, mutta toivottavasti linjaksi ei vakiinnu ainakaan vanhan toistaminen. Bat for Lashes oli kolmas brittiläinen ystäväni, ja vaikka Two Suns ei ehkä ihan vedäkään vertoja edeltäjälleen, väijyy sen uumenissa muutama niin tajuttoman upea kappale, että niillä päässee listallani jo aika korkealle. Unohtamatta tietenkään Morrisseyta, joka ansaitsee paikkansa ilmeisesti pelkän olemassaolonsa takia. Minkä sille mahtaa, Morrissey nyt vaan on niin... Morrissey. Myös suomalaisista löytyi monia ihan kelvollisia levytyksiä, mutta oikeastaan vain Samuli Putron ja Joose Keskitalon onnistui kolahtaa kunnolla. Tai sitten suhtaudun suomen kieleen niin antaumuksella, että vain sitä sekä erityisen kauniisti että oivaltavasti käyttävät pääsevät suosiooni. Tiedä häntä.

Lopuksi vielä se parhaista parhaiden Spotify-soittolista sekä hyvä uudenvuodentoivotus ja –toivomus yhtä loistokkaasta musiikillisesta annista myös ensi vuonna. Silloin nähdään!

Perjantailevy: Hardships!

Nyt olen kastanut jalkani kevättalven ruotsalaislevyjen julkaisuaaltoon. Oikeastaan ensikosketus tapahtui jo kuukausi takaperin A Campin Colonian myötä, mutta vasta nyt ollaan pääsemässä itse asiaan. Kunnon panoksiin. Ja vielä parempaahan on luvassa, tai näin ainakin toivon.

On varmaankin täysin oikeutettua sanoa, että Jenny Wilsonin Hardships! -levyä oli jo odotettu. Debyytti Love and Youth nousi kuin salaa vuonna 2005 kaikkien suosikiksi, ja vielä toissakesän Flow'ssakin kiitolliselle suomalaisyleisölle oli tarjota vain esikoisen materiaalia. Nyt oli korkea aika uusille kuvioille. Jos Love and Youth kertoi melko yksiselitteisesti nimensä mukaisista teemoista, on Wilson haastatteluissa kertonut halunneensa käsitellä tällä albumilla äitiyttä. Se yhdistää melko lailla kaikkia levyn kappaleita, joista nimikkoraita kiteyttää sen oleellisimman.

Myös musiikillisesti Hardships! on yhtenäinen kokonaisuus, jonka tyyliä on kutsuttu ruotsalaiseksi souliksi. Wilson oli jo aivan musiikkiuransa alussa halunnut tehdä Nina Simone-henkisen albumin, mutta sen toteutus luonnistui vasta nyt. Simone-estetiikkaa onkin toteutettu levykansia myöten. Tyylipuhtaudesta Wilsonille on annettava täydet pisteet. Hänellä on sekä kirjoittajan että kuvataiteilijan tausta, ja se huokuu läpi kaikista hänen tekemisistään. Tärkeintä on tietenkin kaikesta huolimatta musiikki. Hienoja kappaleita Hardships! -albumilta löytyy, aina Pass Me the Saltin Beyoncé-pyörityksestä Motherhoodin hymnimäisyyteen. Toukokuussa kaikki keikoille uutta materiaalia kuuntelemaan, viimeinkin.

Perjantailevy: Puutarhatrilogia

(kuva Jussi Puikkonen/Kasino)

Alkuvuoden kiinnostavien levyjulkaisujen määrä on saanut pääni pyörälle. Talven pimeydessä elin tietämättömänä asioiden todellisesta tilasta, mutta nyt kaksi postiluukkuuni kannettavaa musiikin aikakauslehteä ovat tahtomattanikin osoittaneet minulle niiden oikean laidan. Räikeällä tavalla. Käännellessäni lehtien sivuja saan eteeni arvostelu arvostelulta hämmentäviä yllätyksiä: Antony and the Johnsons! A Camp! Jenny Wilson! Risto! Anna Järvinen! Loney, Dear! The Whitest Boy Alive! Andrew Bird! Beirut! No huh.

Ruotsalaisjulkaisujen uumeniin en tohdi vielä sukeltaa, ne ovat aivan oma lukunsa. Viime viikkoina eniten soittamani levy tuleekin lähempää kotoa, alkujaan tamperelaiseksi tituleeratulta Reginalta. Puutarhatrilogia vie yhtyettä toden totta selkein harppauksin uuteen suuntaan, eikä ainakaan takaperin. Jos Oi miten suuria voimia! rikastutti kolmikon syntikkaäänimaisemaa esikoiseen nähden lämpimämmäksi ja yhä kekseliäämmäksi, on uutukaisella otettu aivan uudet aseet käyttöön. Soitinten kirjo on lisääntynyt, rytmit hipovat toisaalla tangoa ja toisaalla lattaria, ja Iisan laulu sekin on ilmaisultaan monipuolisempaa kuin aiemmin.

Reginaa on tullut kuunneltua useissa tilanteissa, joissa yhtyeen musiikki on muotoutunut näihin hetkiin kiinteäksi soundtrackiksi. Puutarhatrilogialta löytyy ehdottomasti lisää tällaisia vahvoja tunnelmapaloja, jotka kenties vielä ankkuroituvat johonkin muistoon kiinni yhtä kiinteästi - ei vähiten Tango merellä tai Tapaa minut aamulla. Ihanaa, suomalaista pop-musiikkia.

MP3 Regina - Tapaa minut aamulla
Reginan albumilta Puutarhatrilogia (2009).

Sunnuntaimusiikkia: White Lies

Brittilistoilla keikkuva White Lies on Lily Allenin ja Monty Pythonin ohella helpottanut alkuvuodesta iskenyttä Englannin-kaipuutani. Kärsin taudista useammin kuin flunssasta ja siksi hyllystäni löytyy yksi jos toinenkin brittiläinen yhden hitin ihme. Ihan vähän passélta kuulostava White Lies saattaa hyvinkin päätyä tähän kategoriaan, mikä ei tosin ole mikään suurempi häpeä. Valitettavasti MySpace tarjoaa mielestäni ansiokkaimmasta To Lose My Lifesta vain pätkän, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Onpahan taas syy poiketa kauppaan. Levyn voi muuten hakea omakseen ensi keskiviikosta lähtien.

Perjantailevy: Elossa

Nyt-liite ehti jo tänään leipoa Samae Koskisesta tulevaisuuden kansansuosikkia. En käy kiistämään tuoreen Elossa-levyn soljuvuutta, mutta silti sitä edeltänyt Vol. 1 tuntuu ensitahtien perusteella olleen enemmän mieleeni. Uutukaisessa ei ole periaatteessa mitään vikaa; se ei kuulosta liikaa vanhan toistolta, se toimii sekä kokonaisuutena että paloissa ja sitä on helppo kuunnella. Siitä huolimatta – tai ehkäpä juuri siksi – Elossa jättää allekirjoittaneen vähän kylmäksi. Kuulen kappaleissa jo nyt sitä iskelmällisyyttä, josta Koskinen itsekin Nytin haastattelussa varovasti puhuu, enkä voi sanoa erityisesti pitäväni asiasta. Kivaa on kuitenkin se, että koko levyä saa kuunnella MySpacessa. Ehkä pidempiaikainen luukutus saa minutkin lopulta lämpenemään. Siihen asti Samae-listaani hallitsee kuitenkin upea Hän asuu näillä kulmilla.

Vampyyreja miksattuna

Aloin jo pelätä, että liiallisen luukuttamisen tuloksena kyllästyisin ikuisiksi ajoiksi Markus Krunegårdin Jag är en vampyr -kappaleeseen tai pahimmassa tapauksessa koko levyyn. Pelko on kuitenkin hetkeksi selätetty ja aiheettomaksi todettu, sillä törmäsin Tuubissa Detektivbyrånin remiksaukseen kyseisestä renkutuksesta. Vaihtuva sovitus takaa tietenkin sen, että vampyyrilaulua jaksaa kuunnella kahta kauheammin, eikä haitaksi ole soinnin miellyttävyyskään. Ohessa hieman kärsinyt, mutta suhteellisen toimiva radioversio kappaleesta. Jokohan muuten nyt saisin vihdoin hankittua Detektivbyrånin levyn. Onhan sitä tullut käsissä jo pariin otteeseen käänneltyä jääden kuitenkin aina rannalle ruikuttamaan. Kolmas kerta toden sanoo?

The Wrestler

Kesällä Tampereelle saapuva Bruce Springsteen on soittolistallani edustettuna lähinnä yksittäisten kappaleiden voimin. Viime perjantaina joukkoon kirmasi kuitenkin uusi tulokas, kun istuin lopputekstien aikaan hitaasti valaistuvan teatterisalin punaisessa tuolissa. Juuri näkemäni elokuva oli The Wrestler, jonka pääosanesittäjä Mickey Rourkea on ehditty kehua jo monessakin yhteydessä. Allekirjoitan Rourken suorituksen erinomaisuuden ja mielelläni soisin hänelle Oscar-palkinnon. Tosin viime vuotta on kohdallani vaikea päihittää.

Musiikkiin palatakseni erittäin pomomaiselta kuulostava The Wrestler on klassinen soundtrack elokuvan lopputeksteille, joihin on vaikea keskittyä liian aggressiivisen musiikin säestämänä. Kappale palkittiin muuten myös Golden Globella, vaikka jäikin sittemmin vaille Oscar-ehdokkuutta. Ei Springsteenistä kai silti voi olla täysin pitämättä.

MP3 Bruce Springsteen – The Wrestler
Bruce Springsteenin albumilta Working on a Dream (2009).

Andrew Bird

Harvoin jaksan innostua folkahtavista indiemuusikoista, mutta tänään poikkeuksen on tehnyt chicagolainen Andrew Bird. Erehdyttävästi lauantaiaamulta ja hennolta auringonpaisteelta kuulostava singer-songwriter on luonnollisesti kerännyt arvostusta etekin rapakon takana, mutta tuntuu kelpaavan myös eurooppalaiselle yleisölle.

Bird on kirjoittanut viime maaliskuusta lähtien New York Timesiin blogia Oh No -kappaleensa työstämisestä. Kovin aktiivisesti kuulumisia ei ole jaettu, mutta sen sijaan sivuilla voi kuunnella lopullisen kappaleen lisäksi esimerkiksi näytteitä aikaisemmista versioista. Mikäli aihe kiinnostaa enemmänkin, on blogissa mukana myös liuta muita muusikoita omine tarinoineen. Oh No löytyy uudelta Noble Beast -levyltä eikä kuulosta korvaani lainkaan hassummalta. Levy ilmestyy Euroopassa 2. helmikuuta.

Perjantailevy: The Mirror Conspiracy

Perjantain pakollisen downtempo-annoksen virkaa on jo muutaman viikon ajan toimittanut yhdysvaltalainen Thievery Corporation. Washington, D.C.:stä kotoisin oleva yhtye koostuu, yllätys yllätys, kahdesta DJ-tuottajasta. Puolueettoman ja uskottavan lähteen mukaan musiikissaan yhdistyvät esimerkiksi dub, acid jazz, bossa nova ja lounge. Määritelmän oikeellisuuteen puuttumatta sekoitus tuntuu toimivan, sillä vuosituhannen vaihteessa julkaistu The Mirror Conspiracy oli aikanaan ja on edelleen kohtuullisen pidetty julkaisu. Sen sijaan viime syksynä ilmestynyt Radio Retaliation ei enää kerännyt kehuja ihan jokaiselta kriitikolta, eikä levy innovatiivisista kansistaan huolimatta omaa korvaanikaan erityisesti miellyttänyt. Ylitsevuotava poliittisuus onnistuu liian usein karkottamaan kaiken mielenkiintoisen tai syvällisen, niin myös tässä tapauksessa. The Mirror Conspiracy sen sijaan on lähes täydellinen.

MP3 Thievery Corporation – Shadows of Ourselves
Thievery Corporationin albumilta The Mirror Conspiracy (2000).