Antti Nylénin vihan ja katkeruuden yllyttäminä päädyin ensin kuuntelemaan liikaa Morrisseyta ja sen jälkeen laatimaan listaa vuoden parhaista musiikillisista elämyksistä. Valitukset voi siis osoittaa siihen suuntaan. Merkittävin juttu on ollut omalla kohdallani Spotify, jonka olemassaoloa edeltävä aika on valunut pois mielestäni kuin vesi viemäriin. Miten silloin tultiin edes toimeen? Spotify tarjoaa ihan parhaimman järjestelmän miesmuistiin: kuuntelija saa ulottuvilleen valtavat määrät musiikkia ja voi tätä apuna käyttäen ostaa parhaimmiston omakseen joko analogisesti tai digitaalisesti. Mikä tietysti vaatii, että kaikkien omatunto käskee maksamaan musiikista muutakin kuin pennosia. Ai niin, siinähän se ongelma olikin. Siirtykäämme siis itse musiikkiin ja niihin artisteihin, jotka ansaitsevat maininnan omalla subjektiivisella ja erittäin värittyneellä listallani. Vuoden 2009 parhaat levyt, olkaa hyvät:Ruotsalaiset hallitsivat tänä vuonna aika suvereenisti levysoitintani. Jonathan Johansson, Markus Krunegård sekä Prince of Assyria tarjosivat niin elektronista kuin folkahtavaakin tunnelmointia, ja kaikki yllättivät yllättävän positiivisesti. Krunegård julkaisi katsontatavasta riippuen joko kahden levyllisen tai kaksoislevyllisen verran jatkoa Markusevangelietille, ja etenkin Lev som en gris, dö som en hund vakuutti. Kaksoistemppujen kohdalla on aina se pieni vaara suoltaa ilmoille vain keskinkertaista rallatusta, mutta Krunegårdin ansio on mielestäni aina ollutkin enemmän määrä kuin laatu. Sen sijaan Jonathan Johanssonin alkuvuodesta ilmestynyt debyytti oli kaikessa pieneleisyydessään oikein laadullinen elektropop-levy. Sen innoittamana olen päättänyt vakaasti alkaa puhua ruotsia skoonelaisittain, mikä on aika hienoa se, varsinkin muille kuin itselleni. Muista ruotsalaisista vuoden parhaan levyn kunnianarvoisesta tunnustuksesta kilpailee ehdottomasti Anna Järvinen, jonka Man var bland molnen on melko lähellä täydellisyyttä. Ja sanokaa mitä sanotte, mutta mielestäni myös Kent kuulostaa edelleen ihan loistavalta. Ainakin naapurini ovat saaneet sen tuntea huudattaessani Taxmannenia tai Krossa alltia syksyn mittaan. Nöyrin anteeksipyyntöni heille siitä.
Jos Kent edustaa listallani rockin kokeneempaa kastia, löytyy sieltä myös nuorempia tulokkaita. Uutukaisista parhaimpia olivat tänä vuonna brittiläiset White Lies sekä The xx, joiden tumma kitarointi löysi melko nopeasti paikkansa levyhyllystäni. Tulevaisuudesta en tiedä, mutta toivottavasti linjaksi ei vakiinnu ainakaan vanhan toistaminen. Bat for Lashes oli kolmas brittiläinen ystäväni, ja vaikka Two Suns ei ehkä ihan vedäkään vertoja edeltäjälleen, väijyy sen uumenissa muutama niin tajuttoman upea kappale, että niillä päässee listallani jo aika korkealle. Unohtamatta tietenkään Morrisseyta, joka ansaitsee paikkansa ilmeisesti pelkän olemassaolonsa takia. Minkä sille mahtaa, Morrissey nyt vaan on niin... Morrissey. Myös suomalaisista löytyi monia ihan kelvollisia levytyksiä, mutta oikeastaan vain Samuli Putron ja Joose Keskitalon onnistui kolahtaa kunnolla. Tai sitten suhtaudun suomen kieleen niin antaumuksella, että vain sitä sekä erityisen kauniisti että oivaltavasti käyttävät pääsevät suosiooni. Tiedä häntä.
Lopuksi vielä se parhaista parhaiden Spotify-soittolista sekä hyvä uudenvuodentoivotus ja –toivomus yhtä loistokkaasta musiikillisesta annista myös ensi vuonna. Silloin nähdään!
