Törmäsin viikko sitten Johnossiin. Sympaattisesti nimetty tukholmalaisbändi on jäänyt minulta täysin huomaamatta, vaikka se on julkaissut jo kaksi pitkäsoittoa. Ja kolmas olisi luvassa tänä keväänä.En osaa päättää, onko Johnossi ruotsalaisilta saamansa hypetyksen arvoinen. Välillä se kuulostaa maailman parhaimmalta rockbändiltä, välillä vain keskinkertaiselta pyrkyriltä. Ehkä bändin kiinnostavuus löytyy nimenomaan yksittäisistä kappaleista, joista osa on tiivistetty niin täydellisiksi, ettei paremmasta väliä. Tai ehkä olen vain erityisen rakastunut rumpujen ja kiraran yksinkertaiseen yhdistelmään. Minimalismi nyt vain toimii paremmin kuin täyteen ahdettu sillisalaatti, sen tietää jo White Stripeskin. Omassa taidekoulubändissäni olisi ehdottomasti vain rumpali ja kitaristi. Tai mikä vielä parempaa, rumpali ja basisti. Täydellistä.
Esimakua tulevasta tarjoaa What's the Point, jossa on mielstäni sekä hyviä että huonoja aineksia. Bändin nimeä kantavalta debyytiltä löytyy sen sijaan joitain ihan mielettömiä pariminuuttisia, kuten esimerkiksi Man Must Dance.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti