(kuvat Solja)
Seilasin kuluneella viikolla rakkaan Itämeremme halki Accelerator-festivaaleille Tukholmaan. Jo parina edellisenä vuonna sormeni ovat syyhynneet päästä kyseisille festareille ilakoimaan ja nyt lopulta olosuhteet olivat suotuisat. Accelerator on vuosituhannen alusta alkaen järjestänyt kesäisiä konserttitapahtumia Ruotsin kolmessa suurimmassa kaupungissa kunnes viime vuonna Tukholman konsertti paisui kaksipäiväiseksi kaupunkifestivaaliksi. Tiistaina Söderin rannalta kohoavaa punatiilistä panimorakennusta Münchenbryggerietiä lämmitteli neljä bändiä, jonka jälkeen keskiviikkona lavoille kipusivat peräjälkeen kokonaiset kuusitoista yhtyettä.
Ensimmäisen illan kirkkain tähti oli ilman muuta Band of Horses. Juuri ennen keikan alkua havahduimme ihmettelemään yleisön sukupuolijakaumaa: sen perusteella lavalle olisi ollut nousemassa ties mikä äijäbändi. Tietäkää siis, että ruotsalaismiehet rakastavat Band of Horsesia. He ehkä myös paikkasivat poissaoloaan samana iltana (Håkanin kera, nyyh) käynnistyneestä Allsång på Skansenista hoilaamalla mukana minkä keuhkoistaan pystyivät. Olinkin jo etukäteen kuullut, että Band of Horses -keikat ovat valtavia yhteislaulutapahtumia, ja yhtye tuntui sopeutuneen tilanteeseen rennon hyväntuulisesti. Mikrofoni osoitettiin vähän väliä yleisön suuntaan bändin esittäessä kappaleita tasapuolisesti kahdelta viime levyltään ja jopa yhden levyttämättömän. Livesoinnissa kuuluivat selvästi kantrivivahteet ja Ben Bridwellin laulu aiheutti värähtelyitä.
Yhtä lailla värähtelyitä aiheutti seuraavana päivänä Aimee Anne Duffy. Laulajatar keimaili tiensä spottivalon alle, pelkkä kitaristi vierellään, ja sai välittömästi yleisön herkeämättömän huomion. Miten vaivattomasti moinen tulkinta tuntuukaan pienen naisen sisältä kumpuavan. Duffy yhtyeineen esitti melko uskollisesti Rockferryn kappaleet sekä netistä löytyvän Breaking My Own Heartin. Esiintyjistä kokenein hän ei vielä ole, mutta tietty varmuus hänestä huokuu. Lavamaneerit mikrofonin kieputuksineen olivat ehdottoman harkittuja, mutta tyyliin sopivia. Yleisön allsång-intoilu sen sijaan - noh, olisin pärjännyt ilman smoolantilaistyttöjen taustalaulua.
Keskiviikon toinen kohokohta oli Vampire Weekend, jonka konstailematon lavaesiintyminen sai ulkolavan eteen kokoontuneen joukon pompsimaan yhteen tahtiin. Tahdin taisi määrätä paita märkänä heilunut basisti Chris Baio, joka viimeistään miksauksen ansiosta jätti muut varjoonsa. Kuten moni muu Acceleratorin esiintyjä, myös Vampire Weekend oli ensilevynsä kappaleiden varassa eikä siten voinut tuoda keikkaansa mitään kovin yllätyksellistä. Mainioksi livebändiksi se silti onnistui itsensä osoittamaan. Hieman heikommin pärjäsi esimerkiksi MGMT, jonka progeilu mitä varmimmin toimi paremmin kahta päivää aiemmin Tavastian klubiolosuhteissa. Foals ja Battles niputtaisin live-esiintymisensä osalta samaan kastiin: molempien energiaa arvostan suuresti, mutta humalatila olisi varmasti auttanut omaa eläytymistäni.
Ilahduttavimmat yllättäjät olivat kanadalainen Stars sekä ruotsalaisvähemmistöä edustanut El Perro del Mar. Molemmat ovat olleet kuvioissa mukana jo jonkin aikaa, vaikkakin ilman valtaisaa menestystä. Stars soitti aivan saumattomasti yhteen ja Torquil Campbellin sekä Amy Millanin yhteislaulu oli kovin liikuttavaa. El Perro del Mar puolestaan ei levytystensä kautta ole hätkäyttänyt minua, mutta lavalla kappaleet saivat kuusihenkisen yhtyeen tukemana uutta potkua. Kolmas yhtye, joka vaatii syvällisempää tutustumista, on Wild Beasts. Kunpa laulaja Hayden Thorpen korvaisi yhä useammin basisti Tom Fleming (kuten The Devil's Crayonissa), olisin myyty.
Antoisa, joskin melko hengästyttävä kokemus Accelerator oli. Bänditarjonta oli lähes päätähuimaava ja kaupunkifestarin helppous kevensi mukavuudenhaluisen ihmisen mieltä. Korvatulppakäytön tavoitteenikin melkein saavutin. Ruotsalaisyleisö ei aina uskottavuutta ylläpitääkseen jaksanut innostua mutta se ei tietenkään minua estänyt. Ensi vuonna uudestaan.
Ensimmäisen illan kirkkain tähti oli ilman muuta Band of Horses. Juuri ennen keikan alkua havahduimme ihmettelemään yleisön sukupuolijakaumaa: sen perusteella lavalle olisi ollut nousemassa ties mikä äijäbändi. Tietäkää siis, että ruotsalaismiehet rakastavat Band of Horsesia. He ehkä myös paikkasivat poissaoloaan samana iltana (Håkanin kera, nyyh) käynnistyneestä Allsång på Skansenista hoilaamalla mukana minkä keuhkoistaan pystyivät. Olinkin jo etukäteen kuullut, että Band of Horses -keikat ovat valtavia yhteislaulutapahtumia, ja yhtye tuntui sopeutuneen tilanteeseen rennon hyväntuulisesti. Mikrofoni osoitettiin vähän väliä yleisön suuntaan bändin esittäessä kappaleita tasapuolisesti kahdelta viime levyltään ja jopa yhden levyttämättömän. Livesoinnissa kuuluivat selvästi kantrivivahteet ja Ben Bridwellin laulu aiheutti värähtelyitä.
Yhtä lailla värähtelyitä aiheutti seuraavana päivänä Aimee Anne Duffy. Laulajatar keimaili tiensä spottivalon alle, pelkkä kitaristi vierellään, ja sai välittömästi yleisön herkeämättömän huomion. Miten vaivattomasti moinen tulkinta tuntuukaan pienen naisen sisältä kumpuavan. Duffy yhtyeineen esitti melko uskollisesti Rockferryn kappaleet sekä netistä löytyvän Breaking My Own Heartin. Esiintyjistä kokenein hän ei vielä ole, mutta tietty varmuus hänestä huokuu. Lavamaneerit mikrofonin kieputuksineen olivat ehdottoman harkittuja, mutta tyyliin sopivia. Yleisön allsång-intoilu sen sijaan - noh, olisin pärjännyt ilman smoolantilaistyttöjen taustalaulua.
Keskiviikon toinen kohokohta oli Vampire Weekend, jonka konstailematon lavaesiintyminen sai ulkolavan eteen kokoontuneen joukon pompsimaan yhteen tahtiin. Tahdin taisi määrätä paita märkänä heilunut basisti Chris Baio, joka viimeistään miksauksen ansiosta jätti muut varjoonsa. Kuten moni muu Acceleratorin esiintyjä, myös Vampire Weekend oli ensilevynsä kappaleiden varassa eikä siten voinut tuoda keikkaansa mitään kovin yllätyksellistä. Mainioksi livebändiksi se silti onnistui itsensä osoittamaan. Hieman heikommin pärjäsi esimerkiksi MGMT, jonka progeilu mitä varmimmin toimi paremmin kahta päivää aiemmin Tavastian klubiolosuhteissa. Foals ja Battles niputtaisin live-esiintymisensä osalta samaan kastiin: molempien energiaa arvostan suuresti, mutta humalatila olisi varmasti auttanut omaa eläytymistäni.
Ilahduttavimmat yllättäjät olivat kanadalainen Stars sekä ruotsalaisvähemmistöä edustanut El Perro del Mar. Molemmat ovat olleet kuvioissa mukana jo jonkin aikaa, vaikkakin ilman valtaisaa menestystä. Stars soitti aivan saumattomasti yhteen ja Torquil Campbellin sekä Amy Millanin yhteislaulu oli kovin liikuttavaa. El Perro del Mar puolestaan ei levytystensä kautta ole hätkäyttänyt minua, mutta lavalla kappaleet saivat kuusihenkisen yhtyeen tukemana uutta potkua. Kolmas yhtye, joka vaatii syvällisempää tutustumista, on Wild Beasts. Kunpa laulaja Hayden Thorpen korvaisi yhä useammin basisti Tom Fleming (kuten The Devil's Crayonissa), olisin myyty.
Antoisa, joskin melko hengästyttävä kokemus Accelerator oli. Bänditarjonta oli lähes päätähuimaava ja kaupunkifestarin helppous kevensi mukavuudenhaluisen ihmisen mieltä. Korvatulppakäytön tavoitteenikin melkein saavutin. Ruotsalaisyleisö ei aina uskottavuutta ylläpitääkseen jaksanut innostua mutta se ei tietenkään minua estänyt. Ensi vuonna uudestaan.
MP3
El Perro del Marin albumilta El Perro del Mar (2007).
MP3
5 kommenttia:
Hieno raportti!
MGMT toimi kyllä Tavastialla tavattoman heikosti, sekä progeilujen että muun materiaalin osalta.
Harmillista että jätkiltä ei irtoa, levyltä mukavan pirskahtelevaa musiikkia.
Mahdoitko tsekata Hercules & Love Affairia tai Neon Neonia?
huh, ensi vuonna täytyy ehkä itsekin suunnata. Mainitsemiesi lisäksi etenkin Black Kids olisi kiinnostanut.
Joo, oli kyllä kerrassaan kompakti festari! Ongelmaksi nosi lähinnä runsaudenpula: kaikkia haluamiaan bändejä ei millään ehtinyt nähdä.
Hercules & Love Affair jäi väliin (ehkä elokuussa sitten) mutta Neon Neon katsastettiin. Kovin hyvin en yhtyettä tunne, mutta jos lavalle astutaan kahden keytarin kera niin eihän se huono voi olla. Hyvä meininki! Sama oli Black Kidsillä, se sai sitäpaitsi jopa ruotalaiset innostumaan. Ehkä lava, jolla kumpikin esiintyi, oli suotuisa.
MGMT:lle sen sijaan iso pöh. Levyn innostavuudesta ei tosiaan ollut lavalla tietoakaan.
Näin Herculeksesta vain muutaman viimeisen biisin, mutta kyllä sen perusteella uskallan suositella elokuun keikkaa. Yleisesti olen festareista aika samaa mieltä bloggaajien kanssa, el perro der mar ja black kids jäivät minulla positiivisempina mieleen. Ensi vuonna uudestaan.
Lähetä kommentti