Turun sunnuntaisia festariesiintyjiä kunnioittaen kuuntelussa on paraikaa The Nationalin synkeä Alligator. Kahden veljes-Dessnerin, kahden veljes-Devendorfin sekä laulaja-Berningerin muodostama yhtye vaatii kuulijoiltaan kypsyttelyä. Näin on tapahtunut koko sen musiikillisen kaaren kanssa: jokaisen levyn myötä The Nationalista on päässyt jyvälle yhä useampi, viimeisimpänä näistä viime vuonna julkaistu Boxer. Sama pätee pienemmässä mittakaavassa kuhunkin The National -albumiin. Ne avautuvat hitaasti, niiden pariin on pysähdyttävä, niiden tunnelmaan päästävä.Alligatorin tunnelma on synkkä, sisäänpäinkääntynyt ja epätoivon värittämä. Berningerin sanoitukset sekä eläytymistä vain äärimmäisenä tehokeinona käyttävä baritoniääni ovat tämän maailman ydin. Useimmiten hän kuulostaa jo luovuttaneen, joten kun hänen laulustaan irtoaa Mr. Novemberin loppuhuipennuksen kaltaista tehoa, on sen aikaansaama efekti valtava. Muutoin Alligator kulkee aivan eri polkuja, musiikillisesti. Kitarat, jouset ja koskettimet soivat lämpiminä ja hykerryttävän epätäydellisinä eivätkä lainkaan kylmän kolkkoina, kuten voisi kuvitella. Kaiken ylitse nousee Bryan Devendorfin rumputaiteilu, joka Alligatorilla löysi voimallisuutensa ja on siitä asti kulkenut yhtyeen mukana. Se pitkälti luo koko Alligatorin äänimaiseman.
Maltan tuskin odottaa sunnuntaita, jolloin koko tämä synkkyys lipuu ennustettujen sadepilvien kera Turun Ruissaloon. Heti Kentin jälkeen ja juuri ennen Interpolia. Suurenmoista.
MP3
The Nationalin albumilta Alligator (2005).
1 kommentti:
Taidettiin olla katsomassa juurikin samat keikat edellispäivänä! Kolmen mainitsemasi lisäksi katsastin José Gpnzálezin, mutta näihin neljään se sitten jäikin.
Lähetä kommentti