Perjantailevy: Elossa

Nyt-liite ehti jo tänään leipoa Samae Koskisesta tulevaisuuden kansansuosikkia. En käy kiistämään tuoreen Elossa-levyn soljuvuutta, mutta silti sitä edeltänyt Vol. 1 tuntuu ensitahtien perusteella olleen enemmän mieleeni. Uutukaisessa ei ole periaatteessa mitään vikaa; se ei kuulosta liikaa vanhan toistolta, se toimii sekä kokonaisuutena että paloissa ja sitä on helppo kuunnella. Siitä huolimatta – tai ehkäpä juuri siksi – Elossa jättää allekirjoittaneen vähän kylmäksi. Kuulen kappaleissa jo nyt sitä iskelmällisyyttä, josta Koskinen itsekin Nytin haastattelussa varovasti puhuu, enkä voi sanoa erityisesti pitäväni asiasta. Kivaa on kuitenkin se, että koko levyä saa kuunnella MySpacessa. Ehkä pidempiaikainen luukutus saa minutkin lopulta lämpenemään. Siihen asti Samae-listaani hallitsee kuitenkin upea Hän asuu näillä kulmilla.

Vampyyreja miksattuna

Aloin jo pelätä, että liiallisen luukuttamisen tuloksena kyllästyisin ikuisiksi ajoiksi Markus Krunegårdin Jag är en vampyr -kappaleeseen tai pahimmassa tapauksessa koko levyyn. Pelko on kuitenkin hetkeksi selätetty ja aiheettomaksi todettu, sillä törmäsin Tuubissa Detektivbyrånin remiksaukseen kyseisestä renkutuksesta. Vaihtuva sovitus takaa tietenkin sen, että vampyyrilaulua jaksaa kuunnella kahta kauheammin, eikä haitaksi ole soinnin miellyttävyyskään. Ohessa hieman kärsinyt, mutta suhteellisen toimiva radioversio kappaleesta. Jokohan muuten nyt saisin vihdoin hankittua Detektivbyrånin levyn. Onhan sitä tullut käsissä jo pariin otteeseen käänneltyä jääden kuitenkin aina rannalle ruikuttamaan. Kolmas kerta toden sanoo?

The Wrestler

Kesällä Tampereelle saapuva Bruce Springsteen on soittolistallani edustettuna lähinnä yksittäisten kappaleiden voimin. Viime perjantaina joukkoon kirmasi kuitenkin uusi tulokas, kun istuin lopputekstien aikaan hitaasti valaistuvan teatterisalin punaisessa tuolissa. Juuri näkemäni elokuva oli The Wrestler, jonka pääosanesittäjä Mickey Rourkea on ehditty kehua jo monessakin yhteydessä. Allekirjoitan Rourken suorituksen erinomaisuuden ja mielelläni soisin hänelle Oscar-palkinnon. Tosin viime vuotta on kohdallani vaikea päihittää.

Musiikkiin palatakseni erittäin pomomaiselta kuulostava The Wrestler on klassinen soundtrack elokuvan lopputeksteille, joihin on vaikea keskittyä liian aggressiivisen musiikin säestämänä. Kappale palkittiin muuten myös Golden Globella, vaikka jäikin sittemmin vaille Oscar-ehdokkuutta. Ei Springsteenistä kai silti voi olla täysin pitämättä.

MP3 Bruce Springsteen – The Wrestler
Bruce Springsteenin albumilta Working on a Dream (2009).

Andrew Bird

Harvoin jaksan innostua folkahtavista indiemuusikoista, mutta tänään poikkeuksen on tehnyt chicagolainen Andrew Bird. Erehdyttävästi lauantaiaamulta ja hennolta auringonpaisteelta kuulostava singer-songwriter on luonnollisesti kerännyt arvostusta etekin rapakon takana, mutta tuntuu kelpaavan myös eurooppalaiselle yleisölle.

Bird on kirjoittanut viime maaliskuusta lähtien New York Timesiin blogia Oh No -kappaleensa työstämisestä. Kovin aktiivisesti kuulumisia ei ole jaettu, mutta sen sijaan sivuilla voi kuunnella lopullisen kappaleen lisäksi esimerkiksi näytteitä aikaisemmista versioista. Mikäli aihe kiinnostaa enemmänkin, on blogissa mukana myös liuta muita muusikoita omine tarinoineen. Oh No löytyy uudelta Noble Beast -levyltä eikä kuulosta korvaani lainkaan hassummalta. Levy ilmestyy Euroopassa 2. helmikuuta.

Perjantailevy: The Mirror Conspiracy

Perjantain pakollisen downtempo-annoksen virkaa on jo muutaman viikon ajan toimittanut yhdysvaltalainen Thievery Corporation. Washington, D.C.:stä kotoisin oleva yhtye koostuu, yllätys yllätys, kahdesta DJ-tuottajasta. Puolueettoman ja uskottavan lähteen mukaan musiikissaan yhdistyvät esimerkiksi dub, acid jazz, bossa nova ja lounge. Määritelmän oikeellisuuteen puuttumatta sekoitus tuntuu toimivan, sillä vuosituhannen vaihteessa julkaistu The Mirror Conspiracy oli aikanaan ja on edelleen kohtuullisen pidetty julkaisu. Sen sijaan viime syksynä ilmestynyt Radio Retaliation ei enää kerännyt kehuja ihan jokaiselta kriitikolta, eikä levy innovatiivisista kansistaan huolimatta omaa korvaanikaan erityisesti miellyttänyt. Ylitsevuotava poliittisuus onnistuu liian usein karkottamaan kaiken mielenkiintoisen tai syvällisen, niin myös tässä tapauksessa. The Mirror Conspiracy sen sijaan on lähes täydellinen.

MP3 Thievery Corporation – Shadows of Ourselves
Thievery Corporationin albumilta The Mirror Conspiracy (2000).

Joy Divisionia kuvin

Nyt kipin kapin Pitchforkiin, mikäli aneeminen Manchester-fiilis on yhtään päällä. Ensi torstaihin asti sivun tv-osastolla voi vapaasti katsoa vuonna 2007 valmistuneen Joy Division -dokumentin, jonka parissa viihtyisi helposti tuntikaupalla. Brittiläisen Grant Geen ohjauksessa syntynyt pätkä keskittyy virkistävän vähän Ian Curtisiin ja yhtyettä käsitellään kokonaisuutena, jolla tosin sattui olemaan harvinaisen muistettava keulahahmo. Mukana ovat esimerkiksi Joy Divisionin entiset ja New Orderin nykyiset jäsenet, Anton Corbijn sekä kasapäin brittiaksenttia. Ah! Joy Division muistuttaa muuten nätteine grafiikkoineen ja viipyilevine maisemakuvineen hiukan Kurt Cobainista tehtyä About a Son -elokuvaa, josta pidin myöskin erittäin paljon. Dokumentin pariin täältä.

Sunnuntaimusiikkia: Joy Division

Mitä olisikaan musiikkiblogi ilman Joy Divisionia? Siispä asian kimppuun, tulihan yhtye mainittua viimeksi eilen. Joy Division voisi oikeastaan olla musiikkia millä tahansa aikaa määrittävällä etuliitteellä, mutta koska se kuulostaa erityisen hyvältä juuri tänään, kutsutaan sitä sunnuntaimusiikiksi.

En enää pysy perässä sen kokoelmien määrän kanssa, joita Joy Divisionilta on julkaistu. Uusin taitaa olla viime vuodelta, mutta jostakin kumman syystä epäilen, että lisää on vielä luvassa hamassa tulevaisuudessa. Tosin mitäpä tuosta, enemmän mieltäni vaivasi vielä hetken aikaa sitten se, että jokaisesta levykaupasta tuntui löytyvän vain Collector’s Editioneita yhtyeen perusalbumeista. On superfanille varmaankin ihan mukavaa, että lempibändin levyn mukana saa kasan ylimääräistä sälää, mutta tällaisena peruskuuntelijana välillä ihmetyttää, miksi Special Editioneita pukkaa nykyään joka levyn kyljessä. Ilmiö muuttui jo valovuosia sitten erikoisuudentavoittelusta rahastukseksi ja lienee taas yksi levy-yhtiöiden säälittävistä yrityksistä pelastaa cd täydelliseltä kuolemalta. Onni oli kuitenkin suuri, kun hyllyn J-kirjaimen kohdalta viimein löytyi se alkuperäinen, normaali Joy Division –levy ja vieläpä alennettuna. Kiitos Swamp!

Alkuperäiseen aiheeseen palatakseni pitäisi varmaankin vielä sanoa jotakin aiheeseen liittyvää. Vaan eipä tästä kovin rationaalisia perusteluja löydy, Joy Division nyt vain on niin hyvä. Ken tykkää, ken ei.

MP3 Joy Division – She’s Lost Control
Joy Divisionin albumilta Unknown Pleasures (1979).

zZz

Alankomaisen zZz:n uutukaista, Running with the Beastia saa viimeistään 21. tammikuuta lähtien myös suomalaisista levykaupoista, vaikka se jo viime vuoden puolella julkaistiinkin. Hämmästyttävästi Joy Divisionilta kuulostava kaksikko edustaa jonkinlaista rockin ja electronican kombinaatiota, jota on myös tanssittavaksi rockiksi kutsuttu. Sitä en tiedä, miten yhtye muusta perusindiestä erottuu, onhan näitä Ian Curtis -kopioita tällä vuosikymmenellä kuultu jo muutamaankin otteeseen. Ainakin videoidensa suhteen zZz on kuitenkin saanut kiitosta, ja mikäli musiikki kiinnostaa, voi oheisen linkin kautta ohjautua bändin kotisivuille kuuntelemaan. Myös last.fm tarjoaa useammankin kokonaisen kappaleen kuunteluun.

MP3 zZz - Lucy
zZz:n albumilta Sound of zZz (2005).

Amadou et Mariam

Levy levyltä suosiota myös pop-maailmassa keränneet Amadou & Mariam ovat tällä hetkellä yksi maailmanmusiikin kuumimmista nimistä. Ainakin kuuntelevan yleisön määrä on hitaasti ja varmasti kasvanut, sillä aiemmin lähinnä ranskankieliselle maailmalle tuttu kaksikko on kerännyt jalansijaa myös esimerkiksi Yhdysvalloissa sekä Isossa-Britanniassa. Kenties myös sen johdosta uusinta Welcome to Mali –albumia on ollut tuottamassa Blur-mies Damon Albarn. Aiemmin mukana on ollut ainakin Manu Chao, jota voi sattumoisin kuulla esimerkiksi oheisella Sénégal Fast Food –kappaleella.

Kaksikko yhdistelee musiikissaan malilaisia rytmejä esimerkiksi rock-kitaroihin sekä lukuisiin muihin soittimiin maailman eri kolkista. Lopputulosta on kutsuttu afrobluesiksi, ja vaikka en kyseistä tyylisuuntaa läpikotaisin tunnekaan, voin sanoa pitäväni sen äänimaisemasta. Koska myös kaikki ranskankielinen on minulle hyvänkielistä, en pistäisi pahakseni, vaikka Amadou & Mariam hetkeksi soittimeeni jäisivätkin.

Jos muuten haluaa nähdä pariskunnan livenä, voi ilmeisesti tehdä pienen visiitin Obaman virkaanastujaisiin 20. tammikuuta. Oma nöyrä mielipiteeni on, että parannus on hienoinen kahdeksan vuoden takaiseen show’hun verrattuna.

MP3 Amadou & Mariam – Sénégal Fast Food
Amadou & Mariamin albumilta Dimance à Bamako (2005).

Sunnuntaimusiikkia: Fink

Brightonista ponnistava Fink on niin perustavanlaatuista mies ja kitara –kamaa, että luulisi maailman olevan jo pullollaan tällaista. Ehkä se onkin, mutta kyllä mukaan aina yksi lisää mahtuu. Eikä Fink ole edes ihan tuoreimmasta päästä, esikoislevystä on nimittäin kulunut jo, kappas, yhdeksän vuotta. Omassa soittimessani on kolmesta levystä soinut lähinnä keskimmäinen, Biscuits for Breakfast, joka taitaa jollakin mittapuulla olla myös maineikkain.

Mitään maailmoja mullistavaa Finkin musiikista ei löydy, mutta jotenkin sitä on kovin helppo kuunnella. Hentoihin konetaustoihin yhdistetty akustinen kitara sekä laulu on levyn läpi kantava yhdistelmä, joka toimii varsinkin sunnuntaiaamuisin kahvin kera. Melko henkilökohtaisiksi tituleeratut tekstit ovat toisinaan aika mielikuvituksettomia, mutta oivallisimmillaan Fink onkin taustamusiikkina. Parempaa downtempoa en juuri tällä hetkellä keksi.

MP3 Fink - Biscuits
Finkin albumilta Biscuits for Breakfast (2006).

Samuli Putro: Elämä on juhla

Jos en aivan väärin muista, oli Zen Cafén Ua ua vähintäänkin yksi ensimmäisistä rock-levyistä, joita viikkorahoillani hankin. Sanomattakin on siis selvää, että bändiä on tullut kuunneltua kerran jos toisenkin. Vuokralaiseen asti musiikki toimi kohdallani erinomaisesti, mutta pari vuotta sitten ilmestynyt Stop ei saanut enää millään tavalla innostumaan ja jäi siksi automaagisesti kaupan hyllylle. Ikuisia hyvästejä Samuli Putron teksteille ei kuitenkaan tarvinnut jättää, sillä 11. helmikuuta ilmestyy herran uutukainen, Elämä on juhla. Nyt hiukan harmittaa, etten ollut joskus viime vuoden puolella Telakalla kuulemassa Putron esittävän soolomateriaaliaan tamperelaiselle yleisölle. Kovasti jotkut sitä nimittäin kehuivat.

Uuden levyn taustoista, teosta ja kaikesta muusta voi lukea perjantaina ilmestyneen Nytin artikkelista. Itse musiikkia taas löytää esimerkiksi Putron MySpace-sivulta, jonne on ensisinglen ohella koottu muutama ihanan suomalainen video saaresta, jossa levyä työstettiin. On valtavan hienoa todeta, että näin ensi kuulemalta Elämä on juhla vaikuttaa erittäin lupaavalta. Zen Cafén radioystävällinen rock on vaihtunut akustisempaan ja vakavampaan sointiin, ja joukosta löytyy myös aina yhtä hienoja jousia. Melankoliset, suomalaiset tekstit ovat edelleen tallella, vaikka aihepiirit ovatkin muuttuneet vuoka-asunnoista elämän pohdiskeluun. Myöskin MySpacesta löytyvä musiikkivideo on kaikkien niiden uskomattoman tylsien Zen Café -tekeleiden jälkeen yksinkertainen ja kaunis ja palauttaa taas hetkeksi uskon suomalaiseen videotuotantoon. Ei hyvän jäljen tekemiseen tarvita ziljoonaa avustajaa, USA-leimaa ja erikoistehosteita, pelkkä artistikin riittää.

Putron sivuille pääsee täältä. En malta odottaa, että saamme kuulla lisää.

Perjantailevy: O Soundtrack My Heart

Tutustuin australialaiseen Pivotiin viime vuoden puolella Warp Recordsin sivuja tutkaillessani. Levy-yhtiö on monen kiinnostavan artistin koti, mutta etenkin sen elektronisimmat kiinnitykset ovat mieleeni. Näiden joukkoon lukeutuu myös Pivot. Sydneyssä vuonna 1999 aloittanut bändi on ennen O Soundtrack My Heartia julkaissut Make Me Love You -debyytin, jonka saaman arvostuksen myötä se aikoinaan kiinnitettiin Warpille. Viime vuonna ilmestynyt seuraaja oli kuitenkin ensimmäinen kansainvälinen julkaisu, ja ansiokkaasti myös se on suosiota kerännyt. Pivotin lauluvapaa maalailu sopii erinomaisesti perjantai-iltaan, mikäli tanssijalka ei vipata ihan hulluna. Kerrankin Australiasta tulee jotain hyvää.

Vielä huomautus kuvallisesta viestinnästä. Näinä visuaalisen yltäkylläisyyden aikoina Pivotin In the Blood –video onnistuu olemaan sekä kohtuullisen omaperäinen että jollakin tapaa sympaattisen kotikutoinen. Beastie Boys –fibat ovat mielestäni vahvasti läsnä jättimäisissä paperikaloissa sekä valkoisissa laboratorioasuissa, mikä kohdallani vain lisää kiinnostavuutta, onhan Beastie Boys tehnyt monta onnistunutta videota. Mukana on myös raakuutta, ja video sisältää jonkin verran kappaleen nimessä esiintyvää punaista ainetta, joten ainakin Solja saa katsoa ihan omalla vastuulla. YouTubeen pääsee täältä.

MP3 Pivot - In the Blood
Pivotin albumilta O Soundtrack My Heart (2008).

MTV:n katselemisen vaikeus

Pitäisi varmaan heittää televisio ulos ikkunasta, jottei tulisi katsottua niin paljon MTV:tä. Harvoin sieltä mitään innostumista aiheuttavaa tuleekaan. Vielä suurempi ongelma on se, että keskimäärin kaksikymmentä kertaa johonkin kappaleeseen törmättyään siitä alkaa pitää, ja jonain kauniina aamuna huomaa muuttuneensa kanavan kohderyhmän edustajaksi kuunnellessaan vapaaehtoisesti kyseistä kappaletta uudestaan ja uudestaan, kaksikymmentä kertaa päivässä. Tai sitten olen vain harvinaisen yksipuolinen kuuntelija.

Vuoden 2009 on tällä saralla näemmä aloittanut Paramore, jonka uusin single löytyy Twilight-soundtrackilta. Ilmeisesti jokaisen 14-vuotiaan amerikkalaisen uuden lempielokuvan voi nähdä tällä hetkellä Suomessakin, mutta en mene takuuseen sen laadusta. Decode on sen sijaan erinomaista emopoppia, jota minun on jostakin syystä tasaisin väliajoin kuunneltava. Syytän MTV:tä.

MP3 Paramore – Decode
Elokuvan Twilight soundtrackilta (2008).

Timo Räisänen

En ymmärrä, mistä kummasta näitä suomenkielisen nimen ja/tai juuriston omaavia ruotsalaisartisteja sikiää. Valehtelematta länsinaapurin joka toisen viimeaikaisen indiesuosikin on voinut tunnistaa nen-päätteisestä sukunimestä, vaikka siihen se suomalaisuus taitaakin usein jäädä. Tulisikohan minustakin rikas ja kuuluisa, jos sittenkin suuntaisin Ruotsiin?

Mielenkiintoiset juuret omaavaa Timo Räisästä voisi selvyyden vuoksi kutsua vaikkapa Ruotsissa kasvaneeksi suomalais-intialaiseksi brasilialaisin höystein. Räisäsen äidinkieli on englanti ja englanniksi hän on myös musiikkiaan julkaissut, tähän mennessä kokonaisen neljän levyllisen verran. Vuodesta 2004 lähtien sooloartistina toiminut Räisänen soitti aiemmin Håkan Hellströmin taustabändissä, mutta ilmeisen hyvin hänellä tuntuu nykyäänkin menevän. Räisäsen tuorein levy ...And Then There Was Timo oli nimittäin taannoin kohtuullisen hyvin edustettuna jokaisen tukholmalaisen levykaupan hyllyssä.

Kovin suurta vaikutusta Timo Räisänen ei mielipiteineen kuitenkaan tehnyt karsiuduttuaan viikko sitten jostakin elämää suuremmasta ruotsalaiskilpailusta. Tutustuin nimittäin erään tielleni osuneen Expressenin haastatteluun, jossa ilmeisen tuohtunut Räisänen valitti jotain siitä, ettei Ruotsin kansa osannut valita oikein hänen tippuessaan muiden finalistien joukosta. Kiitos Timo, asia tuli selväksi. Sen sijaan herran musiikki on ainakin hetkellisesti ihan viihdyttävää. Aika näyttänee, miten omaperäistä Räisäsen indierock lopulta on, mutta ainakaan tänään en voi kieltäytyä kuuntelemasta harvinaislaatuisesti ruotsiksi laulettua Bollen måste dö –kappaletta, joka löytyy täältä. Eläköön suomalaiset sukunimet!

Vuoden levyt 2008

Melkein hävettää kirjoittaa vuoden parhaimmistosta, kun hyllyssä möllöttää huimat 12 levyä vuodelta 2008. Ehkä tässä on taas yhden uuden lupauksen paikka: osta enemmän uusia levyjä.

Muutaman sanasen jakaakseni voin kuitenkin todeta, että kärkipaikkani jakaantuivat viime vuonna tasaisesti Suomen, Ruotsin, Ranskan ja USA:n välille. Kotimaisessa musiikissa suurin positiivinen yllätys oli Eleanoora Rosenholm, jonka toinen levy Älä kysy kuolleilta, he sanoivat on aivan yhtä vahva kuin edeltäjänsäkin. Itse en näe mitään syytä, miksi Eleanooran kappaleiden aihevalintojen pitäisi käydä jossain vaiheessa puuduttavaksi. Päinvastoin, murhatarinoita ei voi koskaan kuulla liikaa.

Pakollista Ranska-osiota edusti vuonna 2008 M83, jonka Saturdays=Youth oli itselleni ensimmäinen kosketus kyseiseen artistiin. Levy oli kaikessa sofiacoppolamaisuudessaan täydellinen tausta loppukesälle sekä ajoittaiselle Ranskan kaipuulle, jota aiemmin on paikannut lähinnä Air.

Sen sijaan pohjoisamerikkalaisten kuuntelu jäi viime vuonna yllättävän vähälle. Sinänsä viihdyttävät MGMT tai Kings of Leon eivät kovasta yrityksestä huolimatta lopulta jättäneet kovinkaan innostuneeksi, ja ainoaksi kunniamaininnan arvoiseksi levyksi mantereelta päätyikin The Raconteursin Consolers of the Lonely. Broken Boy Soldiersia moniäänisempi Consolers ei ensi kuulemalta vaikuttanut kummoiselta elämykseltä, mutta vähitellen sen onnistui löytää paikka soittimestani. En voi kuin suositella.

Kuuntelukertojen sekä tykkäämisasteen perusteella voiton vei viime vuonna kuitenkin ylivoimaisesti Markus Krunegård. Laakson riveistä sooloiluun siirtynyt ruotsalainen yllätti Markusevangeliet-levyllään niin pahasti, että olen edelleen koukussa sen kuunteluun. Monia Krunegårdin tekstien päiväkirjamaisuus kaivertaa pahemman kerran, mutta omassa arvostusasteikossani amatöörimäinenkin aitous voittaa teeskentelyn aina 6-0. Toivottavasti Markuksesta kuullaan tänäkin vuonna, Laakson kanssa tai ilman.

MP3 Eleanoora Rosenholm – Suljetun osaston astronautti
Eleanoora Rosenholmin albumilta Älä kysy kuolleilta, he sanoivat (2008).

MP3 M83 – We Own the Sky
M83:n albumilta Saturdays=Youth (2008).

MP3 The Raconteurs – Salute Your Solution
The Raconteursin albumilta Consolers of the Lonely (2008).

MP3 Markus Krunegård – Rocken spelar ingen roll längre
Markus Krunegårdin albumilta Markusevangeliet (2008).