Sunnuntaimusiikkia: Joulumusiikkia

Harvalukuisia ovat ne päivät, jolloin joulumusiikista puhuminen on sosiaalisesti hyväksyttävää puuhaa. Nyt nuo päivät ovat kuin ovatkin käsillä, joten käyttäkäämme ne hyväksemme.

Jouluhan on vuoden parasta aikaa, ja joululaulut loppuvuoden musiikillinen kohokohta - jos niiden kuuntelemista haluaa jotenkin ajallisesti rajata. Oleellista on tietenkin, millaista joulumusiikkia kuunnellaan. Hiljentyminen ja harras tunnelma perinteisten Sylvian joululaulujen sekä muiden varpusten kera ei koskaan ole minun joulutunnelmaani määritellyt. Jouluni on aina kuulostanut ylitsepursuavan amerikkalaiselta karkkikeppeineen, takkatulen ympärillä roikkuvine joulusukkineen sekä jouluaamuna lahjojen pariin heräävine lapsineen. Niiden läsnäolosta ovat lämmöllä pitäneet huolen Frankit, Deanit ja Bingit. Kaiken arvokkaimpana on toki aina ollut se maailman paras joululevy, A Christmas Gift for You from Phil Spector. (Levyssä parasta: Darlene Loven Marshmallow World. Kyseenalaisinta: Phil Spectorin lässy jouluntoivotus, ottaen huomioon, millainen kuva hänestä on verkkokalvolleni ikuisesti tallentunut.) Vastaväitteitä ei kuunnella.

Uudemmaksi suosikiksi on vakiintunut Sufjan Stevens, joka periamerikkalaisuudessaan sopii mainiosti edellä mainittuun joukkoon. Muusikkoherran joululaulunauhoituksia leijui vuosia netissä, kunnes vihdoin vuonna 2006 hän julkaisi lahjoista parhaimman: Songs for Christmas -kokoelman. Laatikko keräsi yhteen viisi levyllistä joulumusiikkia, niin alkuperäistä kuin kovereja, jotka on aina ilo kaivaa esiin omista kansistaan. Niiden soittaminen lähentelee sitä tunnetta, jonka Phil Spectorin levyn kääntäminen vanhassa soittimessa puolelta A puolelle B, ja jälleen takaisin, sai aikaan. Tuon julkaisun jälkeen Stevensiltä ei ollut herunut mitään uutta, kunnes tällä viikolla nettiin putkahti kokoelman kahdeksas osa, Astral Inter Planet Space Captain Christmas Infinity Voyage, Volume VIII. Sen voi ladata kokonaisuudessaan täältä. Meno on paikoitellen melko avaruudellista, mutta siitä viis - tärkeintä on tietää, että Sufjan rakastaa joulua yhtä paljon kuin minäkin.

MP3 Sufjan Stevens - That Was the Worst Christmas Ever
MP3 Sufjan Stevens - Sister Winter
Sufjan Stevensin jouluboksilta Songs for Christmas (2006).

Four Tet & Sia

Last.fm-radiota kuunnellessa löytää jännittäviä asioita. Olen juuttunut sivun elektronista musiikkia soittaviin kanaviin, enkä usko koskaan enää tarvitsevani mitään muuta. Eilisen kruunasi Ulrich Schnaussin versiointi Sian Breathe Me –kappaleesta, jota ei kai voi ylistää liikaa. Taisin törmätä siihen ensimmäistä kertaa Six Feet Underin soundtrackilla, ja sittemmin Breathe Me on soinut lukuisassa muussakin yhteydessä. Mielessäni on enää vain kaksi kysymystä:

a) Miksi en vieläkään ole hankkinut Colour the Small One –levyä?
b) Miksi en ylipäänsä kuuntele enemmän Siaa?

Koska Schnaussin remix katosi jonnekin ulottumattomiini, tarjoillaan sitten brittiläisen Four Tetin eli Kieran Hebdenin suhteellisen kelpo vaihtoehto. Ei tämäkään liene ihan tuoreimmasta päästä, mutta ei ole mikään muukaan, mitä minä kuuntelen.

MP3 Sia – Breathe Me (Four Tet Remix)
Four Tetin albumilta Remixes (2006).

Onnea päivänsankareille!

Tätäpä vasta onkin odotettu! Kuuleman mukaan viidettätoista syntymäpäiväänsä juhliva Röyksopp on vihdoin näyttänyt jonkinlaisen elonmerkin ja tarjoaa nyt sivuillaan ladattavaksi oman Happy Birthday –kappaleensa. Kyse ei ole kuitenkaan siitä perinteisestä amerikkalaisesta onnittelulaulusta vaan erittäin röyksoppmaisesta tuotoksesta, jota taidan alkaa tästä lähtien soittaa joka syntymäpäivänäni. Odotukset ovat ainakin täällä huiman korkealla, sillä sivuilla luvataan uutta informaatiota lähitulevaisuudessa. Joko sitä levyä saataisiin vihdoin kuunneltavaksi, joko?

If I Had a Heart

On koittanut Fever Rayn (lähes) ensijulkaisun aika. Tästä päivästä lähtien Karin Dreijer Anderssonin uuden levyn ensimmäisen singlen, If I Had a Heartin voi ostaa digitaalisesti joistakin nettiputiikeista. Jos kuitenkin suhtautuu musiikkiin yhtä materialistisesti kuin minä, eikä vieläkään ymmärrä, miten hienoa on ostaa miljoona yksittäistä kappaletta ilman cd-levyä tai mitään muutakaan kosketeltavaa formaattia, on tyydyttävä odottamaan maaliskuun kahdeksattatoista, jolloin päivänvalon näkee itse debyyttilevy. Jos kolmen kuukauden odotus silti tuntuu epäinhimillisen pitkältä, voi helpotusta hakea MySpacesta tai kotisivuilta, joilla on jo hetken aikaa ollut kuunneltavissa kappaleen instrumentaaliversio. Niin tai näin, ei uusi materiaali ainakaan tämän perusteella liene kovin kauaksi The Knifesta pudonnut. Me likes.

Another Way to Die

Sunnuntaimusiikin ja perjantailevyjen raportoinnissa tapahtuneen pienen, hmm, syystauon johdosta huomioimatta jäi ainakin uusi James Bond –tunnari. En muista nähneeni kokonaisuudessaan yhtäkään 007–elokuvaa, mutta koska suhtaudun kritiikittömästi kaikkeen, mitä Jack White tekee, olen kuunnellut uusimman elokuvan tunnuskappaletta sitäkin enemmän. Alicia Keysin kanssa tehty duetto vaikutti aluksi epäilyttävän omituiselta, mutta jotenkin sen onnistui löytää paikka soittolistaltani. Koska en kuitenkaan ole mikään Bond–asiantuntija, en ota kantaa siihen, miten hyvin kappale sijoittuu elokuvien muiden tunnareiden joukkoon. Hyvillä mielin tätä voi silti kuunnella White Stripesin uutta levyä kaihoisasti odotellessa.

Wishing You a Rave Christmas

En ole mikään erityisen fanaattinen joululaulujen kuuntelija, mutta kanssabloggaajan avustuksella olen oppinut kovasti pitämään joistakin renkutuksista. Rock-bändien versioinnit amerikkalaisista joululauluista ovat vaihteen vuoksi ihan mukavaa kuunneltavaa, jos suomalainen ankeus ei innosta. The Raveonettesin The Christmas Song on jo muutaman vuoden ajan taistellut menestyksekkäästi omasta ykköspaikastani, ja tänä vuonna jatkoa on seurannut Wishing You a Rave Christmas –EP:n muodossa. Mikäli joululaulut eivät aiheuta massiivista määrää harmaita hiuksia, voi Come On Santa –kappaleen hakea omakseen täältä. Tanskalaisen rokkaavaa joulua kaikille!

Perjantailevy: Älä kysy kuolleilta, he sanoivat

Väkivalta on taas tällä viikolla noussut ajankohtaiseksi puheenaiheeksi niin mediassa kuin kahvitauoillakin. Samoissa teemoissa liikkuu Eleanoora Rosenholm, jonka 10.9. julkaistu levy Älä kysy kuolleilta, he sanoivat pyöri stereoissani aina keskiviikkoiseen Yo-talon keikkaan asti. Sitten herkkä mieleni järkkyi, eikä levyn soimaan laittaminen juuri nyt tunnu miellyttävältä ajatukselta.

Esikoislevyllä aloitetut tarinat Eleanoora Rosenholmista ja muista murhamysteereistä jatkuvat tyylikkäästi tälläkin julkaisulla. Niiden yhdistäminen oivaltaviin syntikkapoppisovituksiin on konseptina yksi nerokkaimmista, minkä suomalainen kevyen musiikin historia tietää. Kokonaisuus on viime vuoden Vainajan muotokuvasta hioutunt tunnelmaltaan yhä hyytävämmäksi, joka heijastuu myös yhtyeen iskevään live-esiintymiseen.

Keskiviikkona kappaleet lähtivät piskuisella lavalla lentoon vauhdikkaammin kuin levyllä koskaan, ja Noora Tommilan teatraalinen esiintyminen piti taas tunnelman kohdallaan. Niinpä silpomiset, seivästämiset ja aseella uhkaamiset kävivät minullekin juuri nyt liian konkreettisiksi. Kunpa niiden käsitteleminen jäisikin vain mielikuvituksekkaan porilaisyhtyeen levyjen sisällöksi.

Perjantailevy: Mämmilärock

Viime päiviin asti kuulokkeissani oli soinut lähinnä vain englanninkielinen Laakso. Yllätys oli kuitenkin positiivinen, kun Ruotsin-kaipuussani päädyin viimein hankkimaan bändin suomenkielisen Mämmilärock-albumin. Jos Markus Krunegårdin nerokkaan melankolisiin sanoituksiin olisi tehnyt musiikin mikä tahansa suomalainen bändi, olisivat pääosassa varmaankin ne ainaiset hevikitarat. Onneksi näin ei kuitenkaan ole, vaan lopputulos on kaikessa skitsofreenisuudessaan erittäin laaksomainen. Siis vastustamattoman ehana.

MP3 Laakso – Avara maa
Laakson albumilta Mämmilärock (2007).

Suoraan vuodelta 2005: Franz Ferdinand

Kuluneella viikolla heräsin siihen karuun tosiasiaan, että levyhyllystäni löytyy auttamattoman vähän ruotsinkielistä musiikkia. Vaihtoehtoja oli lähinnä kaksi, joista Kent tuntui seitsenpäiväisen putken jälkeen liian masentavalta ja Håkan liian iloiselta. Yritin korjata asiaa huonolla menestyksellä päätyen kävelemään levykaupasta ulos tyhjin käsin. Lompakolle asia varmasti sopi erinomaisesti, mutta itse jään kaiholla odottamaan jotakin sopivan ruotsalaista syysmusiikkia. Kuvaukseen osuvia suosituksia otetaan vastaan.

Sen sijaan toisessa liikkeessä pyörähtäessäni korviini osui tuttu kappale, jonka esittäjää piti jonkin aikaa kaivella mielen syövereistä. Sieltä se kuitenkin löytyi, ja tajusin kaupan soittavan viime aikoina piilossa elänyttä Franz Ferdinandia. Bändi taisi ensilevynsä aikoihin kärsiä siitä kuuluisasta valtavasta hehkutuksesta, jonka vuoksi onnistuneen toisen levyn tekeminen on lähes mahdotonta, useammista puhumattakaan. Hyvältä Franzin levyt mielestäni kuitenkin edelleen kuulostavat, vaikka varsinkin You Could Have It So Much Better on jäänyt valitettavan tuntemattomaksi. Bändi tulee kuitenkin muuttumaan lähiaikoina taas ajankohtaisemmaksi, sillä kolmannen levyn pitäisi ilmestyä vuodenvaihteessa. Tiedossa myös kiertue, joka ulottuu marraskuussa ainakin Tukholmaan asti. Sitä ennen voi edellä mainitun liikkeen innoittamana tanssahdella vuoden 2005 sointujen tahtiin.

MP3 Franz Ferdinand – The Fallen
Franz Ferdinandin albumilta You Could Have It So Much Better (2005).

Sigur Rós Helsingin Kulttuuritalolla 24.08.08

(kuva 1541)

Sigur Rósin noustessa eilen Kulttuuritalon avaralle lavalle jännitin vain yhtä asiaa: miten yhtye toteuttaisi muhkean sinfoniallisen äänimaailmansa neljän miehen voimalla, ilman jousia tai puhaltimia. Etenkin Amiinasta on vuosien varrella tullut täysin kiinteä osa kokoonpanoa, ja Horny Brasstardskin on kiertänyt mukana jo pidemmän aikaa. Sigur Rósin soundi on ehkä levyillä muotoutunut Takkin jälkeen pienomuotoisemmaksi ja orgaanisemmaksi, mutta konserttilavoilla se on paisunut paisumistaan, jalostaen vanhoista kappaleista aina vaan järisyttävempiä liveversioita. Aivan loogista siis, että yhtye on nyt, syystä tai toisesta, palannut myös kiertuekokoonpanoltaan neljän hengen alkumuotoon.

Konsertin alkupuolisko meni silti minun osaltani totutteluun. Svefn-g-englar kuulosti siltä, kuin jokin olisi ollut pielessä, eikä Glósóli meinannut millään lähteä lentoon. Vasta uuden levyn kappaleet alkoivat kuulostaa luontevilta - niitä kun en aiemmin ollut nähnyt esitettävän keikalla. Við spilum endalaust ei kaivannut minkäänlaisia lisäkkeitä, Festival paisutettiin paksuksi pelkillä bassolla ja rummuilla, ja Hoppípolla siinä välissä toimi paremmin kuin ikinä. En myöskään olisi uskonut Hafssólin onnistuvan ilman Amiinan maanista loppuhuipennusta, mutta niin se vain teki, kevyestikin. Lopuksi kaiken kruunasi tietenkin Popplagið, jonka intensiivisyyttä ei meinnut taaskaan kestää, muusta viis.

Huomattavinta on kuitenkin se, että yhtye antaa aina lavalla kaikkensa. Silloin se ei voi myöskään epäonnistua. Rumpuja ja kitaraa jytistettiin irve kasvoilla, jouset lentelivät, ja kuitenkin kaiken lomasta paistoi, että bändi nautti lavalla olemisesta. Joitakin vuosia takaperin Gobbledigookin kaltaista riemukkuutta tuskin olisi voinut Sigur Rós -keikalla nähdä, eikä sitä eilen valaistuksellisen väriloiston, ilmaan pöllähtäneen paperisilpun tai riehakkaiden yhteistaputusten kukkuraksi olisi voinut enempää korostaa (paitsi ehkä, jos Islanti olisi sattunut saamaan olympiakultaa). On sekä yhtyeen että yleisön onni, että bändi löytää uusia ilmaisutapoja luomiensa raamien sisältä.

Minulle tämä oli ensimmäinen varsinainen Sigur Rós -keikka Islannin ulkopuolella, jos ei viime vuotista Heima-näytöksen akustista settiä lasketa. Siltä kantilta oli mielenkiintoista nähdä, miten islanninkielinen musiikki - islanniksi spiikattuna, jopa - hurmaa todellakin yleisön kuin yleisön. Totta kai minä tämän tiesin, ja totta kai Suomessa kuunnellaan musiikkia lähes kielellä kuin kielellä. Mutta silti yhtyeen saavuttama menestys on hieman yllättävää. Oleellisimpia ovat tietenkin kappaleet. Kappaleet, joita soittaa nelihenkinen rockyhtye. Ei sen enmpää, ei sen vähempää.

Sunnuntaimusiikkia: The Knife

Karin Dreijer Anderssonin sooloilusta kuultuani yllyin kaivamaan The Knifen levyt hyllystä ja paneutumaan niihin aiempaa tarkemmin. Dreijerin sisarusten musiikillinen maailma on niin omanlaisensa, että parin päivän intensiivisien kuuntelun jälkeen siitä tuntuu olevan mahdoton päästää irti. Tarttuvaa Deep Cutsiakin koukuttavampi on vuonna 2006 julkaistu Silent Shout, jonka voisin helposti antaa soida yöt läpeensä. Niin sanoiltaan kuin säveliltäänkin tumma levy on ehdottomasti parhaimmillaan ilta-aikaan kappaleiden kumistessa ulos stereoista. Päätä särkevien konetaustojen ja kummittelevien vokaalien yhdistelmä on vain niin kertakaikkisen onnistunut.

Taidan yleisesti viehättyä artisteihin, joilla on täysin oma tapansa hoitaa ammattinsa ulkomusiikilliset puolet. The Knifen kohdalla se tarkoittaa harvoin ja harkitusti tippuvia julkisia esiintymisiä, itse hallinnoitua levy-yhtiötä sekä epäsuoria kannanottoja. Oleellista on myös se, että kyseessä ei ole vain tarve olla erilainen, vaan taustalta löytyy aina syy toimia odotusten vastaisesti. Kenties myös se tuo oman lisänsä itse musiikin mystisyyteen ja voimaan.

MP3 The Knife – Pass This On
The Knifen albumilta Deep Cuts (2004).

MP3 The Knife – Neverland
The Knifen albumilta Silent Shout (2006).

Perjantailevy: Oi miten suuria voimia!

Olen pohdiskellut, minkä artistin, levyn tai kappaleen voisin julistaa viralliseksi Kesä 2008 -musiikiksi. Mitä musiikkia kuunnellessani marraskuun nuoskantäytteiset kadut unohtuisivat ja ajatukset siirtyisivät takaisin niihin muutamiin rannalla vietettyihin hellepäiviin? En millään ole keksinyt yhtä, ylivoimaista voittajaa. Oikeastaan olen kuunnellut koko kesänä sangen vähän musiikkia. Töissä on aamusta iltaan niin kova hälinä, että kotona olen todellakin halunnut vain nauttia hiljaisuudesta. Ipodin kuulokkeiden työntäminen korviin on tuntunut lähinnä irvokkaalta.

Sen vuoksi olenkin melko usein palannut viime kesän suosikkilevyihin ja siirtynyt siten ajassa kokonaisen vuoden taaksepäin. Kesän 2007 suurhittejä olivat Jenny Wilsonin Love and Youth sekä Reginan Oi miten suuria voimia!. Molemmissa on sellaista kaihoisaa, pohjoismaista, urbaania kesäisyyttä, joiden vaikutuksen alaisena voisin kuvitella molemman albumin syntyneen. Reginan suorat kesäkappaleet ovat keskikesään sijoittuva, kuulas Päivä järvellä sekä loppukesäinen Paras aika vuodesta. Voi, kunpa tämäkin elokuu olisi ollut yhtä hehkeä kuin laulussa kuvaillaan.

Oi miten suuria voimia! tarjoilee myös vastustamattoman diskoiluhitin En tiennyt että osaan tanssia sekä kiehtovan dueton Kuka on tuo mies?. Esikoislevyyn nähden äänimaailma on lämpimämpi ja monipuolisempi, ja Iisa Pajulan sanoituksissa löydettävissä ilahduttavien oivallusten lisäksi uudenlaista tarinankerrontaa. Siksi Katso maisemaa onkin varmaan jäänyt tämän albumin varjoon. Ei kai ole väärin, jos se on pysyvästi jäämässä viralliseksi kesälevykseni.

Sunnuntain odotusta

En voi olla hieman hehkuttamatta tulevaa sunnuntaita: kauan odotettu Sigur Rós esiintyy silloin Helsingin Kulttuuritalolla. Meitä konserttia odottavia silmällä pitäen yhtye on juuri julkaissut videon riemukkaalle kappaleelle Inní mér syngur vitleysingur. Kyseessä on Sigur Rósin aiemmasta linjasta täysin poikkeava video, joka kuvattiin kesäkuussa Reykjavikin Náttúra-konsertissa. Suoraviivainen keikkavideo, siis. Sunnuntaille on odotettavissa hieman erilaista menoa, sillä yhtye esiintynee Helsingissä nelihenkisellä kokoonpanolla, ilman jousia ja puhaltimia. Mielenkiintoista vaihtelua aiempiin Sigur Rós-keikkakokemuksiini. Lupaan raportoida havainnoistani ensi viikon puolella.

‘Inní mér syngur vitleysingur’ - Official Video

Elokuu & Röyksopp

Jos Solja tanssahteli viime viikonloppuna onnellisesti Kings of Conveniencen ja etenkin Erlend Øyen tahtiin, samaa ei voi sanoa minusta. Olen ehkä yksin mieltymysteni kanssa sanoessani, että ainoa yhteys, jossa Øyea jaksan, on Röyksopp. Mutta kuinka antaumuksella silloin jaksankaan! En voi lakata ihmettelemästä, kuinka saumattomasti etenkin Melody A.M. istuu mihin tahansa päivän- tai vuodenaikaan. Tällä hetkellä levyn voisi kuuntelutottumusteni perusteella uudelleennimetä Elokuuksi tai Illaksi.

Katsomisen arvoisia videoita Röyksoppilta löytyy vino pino, hienoimpana tietenkin Karin Dreijer Anderssonin kanssa tehty What Else Is There? The Knifen toisena osapuolena paremmin tunnettu Dreijer Andersson julkaissee muuten syyskuussa ensimmäisen soololevynsä. Mielenkiinnolla odottaen.

Flow Festival Helsingissä 15.-17.8.

(kuvat Solja)

Mitä kotimaisiin festareihin tulee, on Flow Festival yksinkertaisesti paras. Tästä loistavuudesta tuli taas viikonloppuna nautittua monien hienojen keikkojen, keltaisten sadeviittojen, paleltuneiden varpaiden sekä yleisen hauskanpidon merkeissä. Varsinaisia yllätyksiä se ei tarjonnut, mutta syy lienee omani. Yleensä olen melkoisen ryppyotsainen festarikävijä rinkuloituine aikatauluineni, mutta tällä kertaa viikonloppuun mahtui jopa tyhjiä lepotaukoja, ihan vaan jos siltä sattui tuntumaan. Melkomoista.

Viikonlopun odotetuin esiintyjä oli ehdottomasti Kings of Convenience, jota en koskaan aiemmin ollut nähnyt livenä. Olin aivan myyty, tietenkin. Ilolla kuuntelin uutta materiaalia, josta esiintyminen pääosin koostui, ja tunnelmoin vanhojen tuttujen kappaleiden tahdissa. Keskivaiheilla taustalle ilmestyneet viulisti ja basisti toivat sointiin kiitettävän lisän, ja vaikka hennot sävelet olisivat ehkä kaivanneet hieman intiimimpää ympäristöä, toimi kokonaisuus perjantaisessa alkuillassa mitä parhaiten. Purppura taivas levittäytyi voimalan piippujen taa ja Erlend tanssahteli lavalla kaikkien meidän fanityttöjen iloksi. Nyt sitä uutta levyä ulos ja pian, pojat!

Samana iltana päälavalle nousi ennalta-arvattavasti festareiden toinen kohokohta, múm. Sen kohdalla en kaivannut esiintymislavan intiimiyttä, päinvastoin: viimeksi näin yhtyeen soittavan pienenpienessä kirkossa, joten Flow'n kokoluokan lava oli enemmän kuin tervetullut. Yhtye sai päästellä koko kahdeksanhenkisen kokoonpanonsa voimalla ja festareiden hienot taustagrafiikat sekä valaistukset pääsivät illan pimeydessä oikeuksiinsa. Festareiden kolmas kohokohta osui lauantaille. Detektivbyrån, jonka debyyttialbumia aloin odottaa kuukausi sitten, on soinut kotonani tiuhaan, mutta yhtyeen konserttikunnosta en ollut lainkaan varma. Kolmikko osoitti kaikki epäilykseni vääriksi. Se soitti mahtavalla vimmalla ja viimeistään rumpalin saksisoolo voitti teltallisen suomalaisyleisöä puolelleen.

Mainittava on, että iloisia yllätyksiä olivat myös lauantain CSS sekä The Roots - toinen vakuutti energisyydellään ja toinen puhtaalla ammattitaidollaan. Kotimaisista esiintyjistä Plutonium 74 sekä Joose Keskitalo & Kolmas maailmanpalo oli hieno todistaa livenä, kun taas 22-Pistepirkko ja Huoratron jäivät näkemättä. Sébastien Tellierin tai Jamie Lidellin vedot eivät ikävä kyllä vakuuttaneet minua kovastikaan; Martha Reeves & The Vandellasista nautin ihan vain historian lehtien harvinainen havina korvissani. He saivat myös kunnian päättää minun Flow'ni - Cut Copyn aikaan istuin jo junassa kohti Tamperetta. Jäinkö paitsi festareiden parhaasta keikasta?

Käytännön järjestelyiltään Flow toimi mielestäni niin hyvin kuin vain moinen festari voi. Tapahtuma on paisunut viidessä vuodessa niin massiiviseksi, että vessajonoa ynnä muuta kertyy väistämättäkin. Arvostan, että järjestäjien tavoitteet ovat kunnianhimoiset niin ruuan, juoman kuin monipuolisen taiteellisen tarjonnankin suhteen - itse ohjelmistosta puhumattakaan. Joitain herra kookoksia lukuun ottamatta artistivalinnat olivat tänäkin vuonna napakymppejä ja ensi kesänä, festariraukan jälleen muuttaessa, Suomeen saadaan epäilemättä uusi kasa esiintyjiä, jotka eivät tänne muuten eksyisi. Flow09, sinua odotan.

Sunnuntaimusiikkia: M83

Pienehkön hiljaiselon jälkeen olisi ehkä taas aika tuoda tähänkin blogiin hieman eloa. Kuluvan syksyn koulunalkua on säestänyt ranskalainen M83, jonka löysin sopivasti juuri sen jälkeen, kun yhtye oli esiintynyt Uuden musiikin festivaalilla Turussa. Kohtaloni on ilmeisesti olla aina enemmän tai vähemmän jäljessä. No, aina ei voi voittaa, joten olenkin keskittynyt enemmän Saturdays=Youth–levyn pyörittämiseen ihan kotioloissa, kaukana Turusta. Vanhana Air-kuuntelijana M83:sta on mahdoton olla pitämättä – varsinkin, kun mukaan lasketaan aina pisteitä nostava ranskalaislisä. Myös jonkin arvostelun mainitsema yhteys Sofia Coppolan elokuviin on mielestäni täysin kuultavissa. Saturdays=Youthin voisi helposti kuvitella soivan esimerkiksi Marie Antoinetten taustalla.

MP3 M83 – Kim & Jessie
M83:n albumilta Saturdays=Youth (2008).

The Streets: The Escapist

Hip hip hei! Rukouksiini on vastattu, sillä luvassa on vanhojen tuttavuuksien uusia tuotoksia. Olen jo jonkin aikaa kasaillut mielessäni listaa artisteista, jotka saisivat vähitellen aktivoitua levynjulkaisurintamalla. Mew on ilmeisesti edelleen sävellystyön touhussa ja aina yhtä luotettavan Wikipedian mukaan näin tekee myös Röyksopp. Lupauksia on siis ainakin esitetty, mutta niiden täyttyminen taitaa olla toinen kysymys. Yksi toiveeni kuitenkin toteutuu 15. syyskuuta, kun The Streets julkaisee neljännen levynsä. Everything Is Borrowedista saa halutessaan esimakua lataamalla The Escapist –kappaleen täältä. Biitit tuntuvat vähän rauhoittuneen sitten edellisen levyn, ja ainakin tämä kuuntelija tykkää valtavasti. Onnea lisää se, että myös indie-hengellä tehty video jatkaa tuttua Streets-linjaa. Toisin sanoen se on erittäin paljon katselemisen arvoinen.

Devendra Banhart - Carmensita (video)

Devendra Banhart ja Natalie Portman ovat yhdistäneet voimansa muuhunkin kuin koiran ulkoiluttamiseen. Banhart on keksinyt kuvata musiikkivideon Smokey Rolls Down Thunder Canyon -biisille Carmensita ja Bollywood-tyylisessä pätkässä on mukana myös tyttöystävä. Laulajan pöksyt ovat luvattoman alhaalla, vartalomaaleja on käytetty ja koreografioitakin yritetty - mikä ettei.

Herrat Anderson ja Cocker yhteistyöhön

Tässä parituksessa herra Jarvis Cockerin seurana ei ole herra Andersoneista Brett, vaan Ameriikan serkku Wes. Kyse on melko fantastisen kuuloisesta projektista: Wes Anderson ohjaa Roald Dahlin kirjasta Kekseliäs kettu eli The Fantastic Mr. Fox animaatioversion, jonka ääninäyttelijöiksi huhutaan Bill Murrayta, Cate Blanchettia, George Clooneyta, Jason Schwartzmania sekä Anjelica Hustonia. Huu. Andersonin elokuvamaailma on tähänkin asti ollut niin kiinnostava, että animaation keinoihin siirryttäessä lopputuloksen luulisi olevan vielä askeleen jännittävämpi. Ainakin Roald Dahlin tarinat tarjoavat siihen kaikki mahdollisuudet. En ole Kekseliästä kettua lukenut, mutta aiemmat elokuvasovitukset, Jali ja suklaahtehtaan molemmat versiot sekä Tim Burtonin Jaakko ja jättipersikka, ovat olleet kerrassaan mahtavia. Kekseliäässä ketussa tulee varmasti näkymään Andersonin kädenjälki, senhän huomaa jo hänen luottonäyttelijöidensä läsnäolosta. Anjelica Hustonille tämä Roald Dahl -projekti on sitä paitsi jo toinen: vuonna 1990 hänellä oli pääosa elokuvassa The Witches (Kuka pelkää noitia).

Mutta ei tässä vielä kaikki - nyt siihen musiikkipuoleen. Aina yhtä tyylikäs Jarvis Cocker kertoi Time Out Chicago -lehdelle säveltäneensä kolme-neljä kappaletta Kekseliäs kettu -elokuvaa varten. Niiden kohtalo on vielä hieman epäselvä, mutta ajatuksen tasolla Cockerin elokuvamusiikkitaitojen kuuleminen on herkullinen. Toki siitä on jo vuonna 2005 häivähdys nähty: Cockerhan oli tuolloin mukana Harry Potter ja liekehtivä pikari -elokuvassa. Hän sävelsi siihen kolme The Weird Sisters -biisiä ja esiintyi itse elokuvassa yhtyeen laulajana yhdessä muun muassa Radioheadin Jonny Greenwoodin ja Phil Selwayn sekä Pulpin Steve Mackeyn kanssa. Kekseliään ketun tapauksessa Cockeria itseään elokuvakankaalla tuskin nähdään - vaikka melko kettumaisia piirteitä miehessä kyllä on löydettävissä. Tätä voimme spekuloida vielä jonkin aikaa. Elokuva tullee teattereihin aikaisintaan joulukuussa 2009.

Perjantailevy: Youth

En ole mikään reggaen, saati juutalaismusiikin korkein asiantuntija, mutta yhdysvaltalainen Matisyahu on silti aina kolahtanut. Tänään pienen tauon jälkeen miehen levyn soittimeen iskettyäni vakuutuin taas siitä, kuinka sopivaa kesämusiikkia Matisyahu on. Jotenkin nuo reggaerytmit vain toimivat oivallisimmin kesäilmastossa, jos tätä sateen sävyttämää heinäkuuta siksi voi kutsua.

Pari vuotta sitten julkaistu Youth on Matisyahun toinen ja samalla tuorein studiolevy, mutta villien huhujen mukaan uutta musiikkia voidaan odotella jo tämän vuoden puolella. Nähtäväksi jää, onko tulevasta levystä mihinkään. Tällaiset tapaukset kun tuntuvat usein jäävän niiksi kuuluisiksi yhden hitin ihmeiksi. En anna sen kuitenkaan vähentää Youthin tarttuvuutta ja tuoreutta, niin omalaatuinen tämä reggaen, rockin ja juutalaisuuden yhdistelmä on. Ajoittaisesta uskonnollisesta paatoksesta voi olla montaa mieltä, mutta eivät ne sanat musiikkia määritäkään, toivottavasti. Shalom aleichem siis.

MP3 Matisyahu – Fire of Heaven/Altar of Earth
Matisyahun albumilta Youth (2006).

Detektivbyrånilta uusi albumi syyskuussa myöskin

Ruotsalaiset salapoliisiystävämme Detektivbyrånissa ovat saattaneet valmiiksi debyyttiabuminsa ja ovat siitä ilmeisen innostuneita. Wermland eli kotilääninsä Värmlannin mukaan nimetty levy julkaistaan 3. syyskuuta mutta mukavaan tapaansa yhtye on jo nyt laittanut kaksi sen kappaletta nettisivuilleen ladattaviksi. Neonland ja Om du möter varg kuulostavat aivan siltä, mitä Detektivbyrån -julkaisulta odottaa saattaa. Mielenkiintoisinta on kuulla, miten kolmikon musiikki toimii jopa neljänoista kappaleen kokonaisuutena - aiemmin tänä vuonna julkaistu E18:han oli kokoelma aiemmasta materiaalista ja sitä paitsi saatavilla vain digitaalisena, yök. Tuleva albumi on yhtyeen itsensä nauhoittama, miksaama, masteroima, rahoittama sekä julkaisema. Siksi yhtye tietysti kehoittaa jokaista tilaamaan Wermlandin suoraan bändiltä itseltään. Minä puolestani kehoitan jokaista liittymään seuraani Flow'n telttalavalle lauantaina 16. elokuuta. Detektivbyrånkin on siellä.

MP3 Detektivbyrån - Neonland
Detektivbyrånin albumilta Wermland (2008).

MP3 Detektivbyrån - Om du möter varg
Detektivbyrånin albumilta Wermland (2008).

Jenny Lewisiltä uusi albumi syyskuussa

Jenny Lewis julkaisee syyskuussa seuraajan debyyttialbumilleen Rabbit Fur Coat, tietää Pitchfork kertoa. Rilo Kileyn keulakuvanakin tunnetun Lewisin ensimmäisestä soololevystä on kulunut kaksi vuotta. Tällä välillä mainio kaksikko The Watson Twins on nähtävästi pudonnut kelkasta ja uusi levy Acid Tongue kulkee vain Lewisin itsensä nimellä. Sopii hyvin tämäkin.

Minun ihastukseni Rabbit Fur Coatiin sen ilmestyessä sinetöi loistava cover-valinta, Traveling Wilburysin Handle With Care. Tietenkin versiointia on melko mahdotonta rinnastaa Dylanin, Harrisonin, Orbisonin, Pettyn ja Lynnen kokoonpanon tulkintaan, mutta hieno pop-laulu on silti hieno pop-laulu. Lewisin apuna kyseisellä raidalla musisoivat M. Ward, Conor Oberst sekää Death Cab for Cutien Ben Gibbard, joista ensin mainittu on mukana myös Acid Tonguella. Tulevan albumin vaikuttavalta vieraslistalta löytyvät lisäksi Elvis Costello, A Perfrct Circlen Paz Lenchantin, Zooey Deschanel, poikaystävä/muusikko Johnathan Rice sekä muita Lewisin perheenjäseniä.

Nähtäväksi jää, millainen herkullinen sillisalaatti syyskuussa eteemme tupsahtaa. Sitä odotellessa voi vielä palata vanhojen kappaleiden pariin ja toivoa, että luvassa olisi keikkailua vaikkapa vanhassa, hyvässä Tukholmassa.

MP3 Jenny Lewis with The Watson Twins - You Are What You Love
Jenny Lewisin albumilta Rabbit Fur Coat (2006).

Videoita: Fleet Foxes ja She & Him

Tämän viikon musiikkivideokatsaukseen olen valinnut yhden videon Fleet Foxesilta ja toisen She & Himiltä. Fleet Foxesin White Winter Hymnal on mainio vaha-animaatio, jossa ajan kulkua ja vuodenaikojen vaihtelua hallitaan vipua kääntämällä. Sen on ohjannut yhtyeen laulajan veli Sean Pecknold. She & Himin Why Do You Let Me Stay Here? -video on puolestaan kokeneen ohjaajan Ace Nortonin (Sebastien Tellier, Bloc Party, Death Cab for Cutie) kädenjälkeä ja siinä on, noh, paljon Zooey Deschanelia. Nauttikaa!

Perjantailevy: Summerteeth

Joitakin levyjä tulee kuunneltua tietyssä elämänvaiheessa niin paljon, että tuon vaiheen ohi mentyä niihin on vaikea palata. Tunneassosiaatio saattaa vain olla liian vahva, hyvässä tai pahassa. Niin ehkä kävi minulle ja Wilcon Summerteethille. Mitään kovin dramaattista siihen ei liity, mutta yhtenä kesänä kuuntelin sen niin puhki kuin levyn vain voi kuunnella. Sittemmin en ole siihen usein tarttunut.

Olin yhden kesän töissä Ahvenanmaalla. Matkaa työpaikalleni oli kymmenisen kilometriä ja se taittui - luonnollisesti - polkupyörällä. Tuolloin laukussani kulki vielä kannettava cd-soitin, jossa pyörivät sinä kesänä vuoronperään Wilco sekä The Smiths. Molempia olin ensin lainannut Maarianhaminan kirjastosta, joka muuten oli loistava, ja sittemmin ostanut Maarianhaminan levykaupasta, joka ei lainkaan hullumpi ollut sekään. Kun nyt kuuntelen Summerteethia, How to Fight Lonelinessia ja A Shot in the Armia, heijastuvat silmiini kauniit auringonnousut sekä -laskut ja voin melkein haistaa multaisesta pellosta ylös puskevat pulleat sipulit.

Summerteethin puhki pyörittäminen hidasti myös tutustumistani yhtyeen muuhun tuotantoon: sittemminhän heiltä ilmestyivät suuresti kehutut Yankee Hotel Foxtrot (2002) sekä A Ghost Is Born (2004). Meno on melko erilaista kuin Ahviksen kesätunnarilevylläni, sen tiedän. Ehkä kesiä ja talvia on nyt jo kulunut tarpeeksi monta.

MP3 Wilco - A Shot in the Arm
Wilcon albumilta Summerteeth (1999).

Musikaalimusiikkia: Once

Rakastan musikaaleja enkä voi vastustaa romantiikkaa - etenkään, kun ne on esitetty yhtä hienovaraisesti kuin elokuvassa Once. Kävin eilen elokuvateatterin pimeydessä pyyhkimässä silmäkulmastani muutaman liikutuksen kyyneleen ja nauttimassa aitoirlantilaisesta singer-songwriter -musiikista kyseisen filmin parissa. On "indie-elokuvia" (usein amerikkalaisia sellaisia) ja on indie-elokuvia, ja Once osuu kerrankin reilusti kategorioista jälkimmäiseen. Se on kuvattu pitkälti käsivaralla, amatöörinäyttelijöillä, luonnonvalossa ja kuvauslupia kiertäen, jonka seurauksena kuvaan osuu milloin sattumanvaraisia mikrofoneja, milloin ohikulkijoiden vilkauksia. Kaikkia sudenkuoppia Once ei ole pystynyt väistämään, mutta harvinaislaatuista aitoutta siinä on senkin edestä.

The Framesin laulaja Glen Hansard tapasi nuoren pianistin Markéta Irglován ensimmäisen kerran yhtyeensä Tšekin kiertueella. Muusikkokaksikko alkoi työskennellä yhdessä ja levytti Prahassa vuonna 2005 albumin nimellä The Swell Season. Levytyksestä inspiroituneena entinen The Frames -basisti John Carney pyysi Hansardia säveltämään musiikkia tulevaan elokuvaprojektiinsa, ja kaikkien mutkien kautta Hansard sekä Irglován päätyivät Oncen pääosanäyttelijöiksi. Heidän yhdessä säveltämänsä kappaleet soivat elokuvassa aina kokonaisina, kerrontaan enemmän tai vähemmän sidottuina. Vaikka aluksi näytti siltä, ettei Once pääsisi minkäänlaiseen levitykseen, saavutti se lopulta yleisönsä: helmikuussa elokuvan kaunis Falling Slowly palkittiin parhaan kappaleen Oscarilla.

Viime vuonna alkanut pyöritys on tuonut Hansardille sekä Irgloválle valtavasti uutta yleisöä. Tästä he ammattimuusikkoina ovat nauttineet nimeonomaan musiikin, eivät uusien elokuvamahdollisuuksien kautta: kuulemma jopa Bob Dylan olisi ihastunut Onceen ja pyytänyt kaksikkoa lämmittelijäksi kiertueelleen. Niin tai näin, The Frames taustabändinään he todellakin kiersivät viime vuonna itse Dylanin kanssa. Nyt edessä on omia keikkoja koko loppuvuodeksi sekä tietenkin elokuvanäytöksiä esimerkiksi täällä meillä Finnkinon kuukauden elokuvana. Katsokaa, kuunnelkaa ja ihastukaa. Niin Hansard ja Irglovákin tekivät. Toisiinsa. Oih.

MP3 Glen Hansard & Markéta Irglová - Falling Slowly
Elokuvan Once soundtrackilta (2007).

Ruisrock 2008

(kuvat Salla)

Perjantailevy: Alligator

Turun sunnuntaisia festariesiintyjiä kunnioittaen kuuntelussa on paraikaa The Nationalin synkeä Alligator. Kahden veljes-Dessnerin, kahden veljes-Devendorfin sekä laulaja-Berningerin muodostama yhtye vaatii kuulijoiltaan kypsyttelyä. Näin on tapahtunut koko sen musiikillisen kaaren kanssa: jokaisen levyn myötä The Nationalista on päässyt jyvälle yhä useampi, viimeisimpänä näistä viime vuonna julkaistu Boxer. Sama pätee pienemmässä mittakaavassa kuhunkin The National -albumiin. Ne avautuvat hitaasti, niiden pariin on pysähdyttävä, niiden tunnelmaan päästävä.

Alligatorin tunnelma on synkkä, sisäänpäinkääntynyt ja epätoivon värittämä. Berningerin sanoitukset sekä eläytymistä vain äärimmäisenä tehokeinona käyttävä baritoniääni ovat tämän maailman ydin. Useimmiten hän kuulostaa jo luovuttaneen, joten kun hänen laulustaan irtoaa Mr. Novemberin loppuhuipennuksen kaltaista tehoa, on sen aikaansaama efekti valtava. Muutoin Alligator kulkee aivan eri polkuja, musiikillisesti. Kitarat, jouset ja koskettimet soivat lämpiminä ja hykerryttävän epätäydellisinä eivätkä lainkaan kylmän kolkkoina, kuten voisi kuvitella. Kaiken ylitse nousee Bryan Devendorfin rumputaiteilu, joka Alligatorilla löysi voimallisuutensa ja on siitä asti kulkenut yhtyeen mukana. Se pitkälti luo koko Alligatorin äänimaiseman.

Maltan tuskin odottaa sunnuntaita, jolloin koko tämä synkkyys lipuu ennustettujen sadepilvien kera Turun Ruissaloon. Heti Kentin jälkeen ja juuri ennen Interpolia. Suurenmoista.

MP3 The National - Mr. November
The Nationalin albumilta Alligator (2005).

DeVotchKa

Tavastialla tänään esiintyvälle DeVotchKalle on syytä omistaa muutama rivi. Tämä Gogol Bordellon kaveriyhtye on sekin luonut oman tyylinsä yhdistämällä etenkin itäeurooppalaista kansanmusiikkiperinnettä amerikkalaisittain tutumpaan punkiin sekä folkiin. Slaavilaisen ja romanimusiikin lisäksi DeVotckKan sävellyksissä on kuultavissa vaikutteita esimerkiksi bolero- ja mariachi-perinteestä - varmaankin vähän kaikkialta, mikä kulloinkin sattuu yhtyejäsenten sielunmaisemaa hivelemään. Yhtye julkaisi ensimmäisen albuminsa SuperMelodrama vuonna 2000, mutta tähän mennessä suurinta huomiota se sai osakseen kaksi vuotta sitten, jolloin se yhdessä säveltäjä Mychael Dannan kanssa sävelsi musiikin elokuvaan Little Miss Sunshine. Tuohon soundtrackiin itsekin ihastuin. Tunnelmaltaan se on DeVotchKan mittakaavassa melko seesteinen, ja normaalimpaa linjaa edusti jälleen tuokokuussa julkaistu A Mad & Faithful Telling.

DeVotchKan menoa ja meininkiä verrattiin jossain juutalaisten häiden draamaan ja riemukkuuteen. Toivottavasti se siis saapuu tänään yhtyeen mukana Helsinkiin. Aikoinan bändi on ollut kiertueillaan hyvinkin visuaalinen - kiersihän se aikoinaan Dita von Teesen burlesque-show'n mukana - joten luvassa voi olla jotain erityistä. Jos ei muuta, niin ainakin lavalla tullaan näkemään soittimia, joita nimeltä tuskin tunnistan: vaikkapa theremin tai busuki. Nauttikaa!

MP3 DeVotchKa - Along the Way
DeVotchKan albumilta A Mad & Faithful Telling (2008).

Acceleratorfestivalen Tukholmassa 24.-25.6.

(kuvat Solja)

Seilasin kuluneella viikolla rakkaan Itämeremme halki Accelerator-festivaaleille Tukholmaan. Jo parina edellisenä vuonna sormeni ovat syyhynneet päästä kyseisille festareille ilakoimaan ja nyt lopulta olosuhteet olivat suotuisat. Accelerator on vuosituhannen alusta alkaen järjestänyt kesäisiä konserttitapahtumia Ruotsin kolmessa suurimmassa kaupungissa kunnes viime vuonna Tukholman konsertti paisui kaksipäiväiseksi kaupunkifestivaaliksi. Tiistaina Söderin rannalta kohoavaa punatiilistä panimorakennusta Münchenbryggerietiä lämmitteli neljä bändiä, jonka jälkeen keskiviikkona lavoille kipusivat peräjälkeen kokonaiset kuusitoista yhtyettä.

Ensimmäisen illan kirkkain tähti oli ilman muuta Band of Horses. Juuri ennen keikan alkua havahduimme ihmettelemään yleisön sukupuolijakaumaa: sen perusteella lavalle olisi ollut nousemassa ties mikä äijäbändi. Tietäkää siis, että ruotsalaismiehet rakastavat Band of Horsesia. He ehkä myös paikkasivat poissaoloaan samana iltana (Håkanin kera, nyyh) käynnistyneestä Allsång på Skansenista hoilaamalla mukana minkä keuhkoistaan pystyivät. Olinkin jo etukäteen kuullut, että Band of Horses -keikat ovat valtavia yhteislaulutapahtumia, ja yhtye tuntui sopeutuneen tilanteeseen rennon hyväntuulisesti. Mikrofoni osoitettiin vähän väliä yleisön suuntaan bändin esittäessä kappaleita tasapuolisesti kahdelta viime levyltään ja jopa yhden levyttämättömän. Livesoinnissa kuuluivat selvästi kantrivivahteet ja Ben Bridwellin laulu aiheutti värähtelyitä.

Yhtä lailla värähtelyitä aiheutti seuraavana päivänä Aimee Anne Duffy. Laulajatar keimaili tiensä spottivalon alle, pelkkä kitaristi vierellään, ja sai välittömästi yleisön herkeämättömän huomion. Miten vaivattomasti moinen tulkinta tuntuukaan pienen naisen sisältä kumpuavan. Duffy yhtyeineen esitti melko uskollisesti Rockferryn kappaleet sekä netistä löytyvän Breaking My Own Heartin. Esiintyjistä kokenein hän ei vielä ole, mutta tietty varmuus hänestä huokuu. Lavamaneerit mikrofonin kieputuksineen olivat ehdottoman harkittuja, mutta tyyliin sopivia. Yleisön allsång-intoilu sen sijaan - noh, olisin pärjännyt ilman smoolantilaistyttöjen taustalaulua.

Keskiviikon toinen kohokohta oli Vampire Weekend, jonka konstailematon lavaesiintyminen sai ulkolavan eteen kokoontuneen joukon pompsimaan yhteen tahtiin. Tahdin taisi määrätä paita märkänä heilunut basisti Chris Baio, joka viimeistään miksauksen ansiosta jätti muut varjoonsa. Kuten moni muu Acceleratorin esiintyjä, myös Vampire Weekend oli ensilevynsä kappaleiden varassa eikä siten voinut tuoda keikkaansa mitään kovin yllätyksellistä. Mainioksi livebändiksi se silti onnistui itsensä osoittamaan. Hieman heikommin pärjäsi esimerkiksi MGMT, jonka progeilu mitä varmimmin toimi paremmin kahta päivää aiemmin Tavastian klubiolosuhteissa. Foals ja Battles niputtaisin live-esiintymisensä osalta samaan kastiin: molempien energiaa arvostan suuresti, mutta humalatila olisi varmasti auttanut omaa eläytymistäni.

Ilahduttavimmat yllättäjät olivat kanadalainen Stars sekä ruotsalaisvähemmistöä edustanut El Perro del Mar. Molemmat ovat olleet kuvioissa mukana jo jonkin aikaa, vaikkakin ilman valtaisaa menestystä. Stars soitti aivan saumattomasti yhteen ja Torquil Campbellin sekä Amy Millanin yhteislaulu oli kovin liikuttavaa. El Perro del Mar puolestaan ei levytystensä kautta ole hätkäyttänyt minua, mutta lavalla kappaleet saivat kuusihenkisen yhtyeen tukemana uutta potkua. Kolmas yhtye, joka vaatii syvällisempää tutustumista, on Wild Beasts. Kunpa laulaja Hayden Thorpen korvaisi yhä useammin basisti Tom Fleming (kuten The Devil's Crayonissa), olisin myyty.

Antoisa, joskin melko hengästyttävä kokemus Accelerator oli. Bänditarjonta oli lähes päätähuimaava ja kaupunkifestarin helppous kevensi mukavuudenhaluisen ihmisen mieltä. Korvatulppakäytön tavoitteenikin melkein saavutin. Ruotsalaisyleisö ei aina uskottavuutta ylläpitääkseen jaksanut innostua mutta se ei tietenkään minua estänyt. Ensi vuonna uudestaan.

MP3 El Perro del Mar - It's All Good
El Perro del Marin albumilta El Perro del Mar (2007).

MP3 Duffy - Breaking My Own Heart

Perjantailevy: Turn on the Bright Lights

Nyt kun kuluvan vuoden Ruisrock-sunnuntaihin alkaa olla enää reilut pari viikkoa, on aika ryhtyä vähentämään niiden tuntemattomien indie-ihmeiden kuuntelua ja keskittyä Interpoliin. Turn on the Bright Lights on Joy Divisionin ohella erinomainen soundtrack näille kirkkaanvaloisille kesäilloille, joiden olemus kiteytyy tietenkin tänä viikonloppuna. Työntäytteistä kaupunkijuhannusta viettävänä en kaipaa nyt mitään muuta kuin ikkunasta avautuvan keskiöisen kerrostalonäkymän ja Interpolin. Ah autuutta.

Noin muuten päädyin yöllisen youtubettamisen seurauksena tutkailemaan, mitä Interpolille on tänä vuonna kuulunut. Ennen Our Love to Admiren ilmestymistä bändin jäsenet kertoivat pitävänsä muutaman kuukauden tauon ja keskittyvänsä erillisiin projekteihin. Ainakin klassiseen musiikkiin viehättynyt basisti Carlos D on päässyt toteuttamaan itseään rockbändin ulkopuolella, sillä carlosdengler.comista löytyy mitä erilaisimpia työnäytteitä mainoksista lyhytelokuviin. Kerrassaan mielenkiintoisia ovat myös esimerkiksi orkestroitu versio Pioneer to the Fallsista sekä HBO:n Voyeur-nimeä kantavaan projektiin tehty musiikki. Projektin sisältö sekä ajatus sen takana selvinnevät parhaiten itse katsomalla, mikäli kiinnostusta riittää.

Lopuksi vielä linkki Slow Hands –videoon, joka on Interpolille ominaisessa yksinkertaisessa tyylikkyydessään yksi suosikeistani. Miten sitä ei koskaan kyllästy musiikkivideoiden katseluun?

MP3 Interpol – Untitled
Interpolin albumilta Turn on the Bright Lights (2002).

The Twilight Sadilta uusi EP

Glasgowlainen The Twilight Sad julkaisi viime viikolla uuden EP:n Here, It Never Snowed. Afterwards It Did. Uudesta musiikista ei kuitenkaan varsinaisesti ole kyse: EP koostuu pääosin yhtyeen viimevuotisen albumin Fourteen Autumns & Fifteen Winters uudelleen levytetyistä kappaleista. Fourteen Autumnsin julkaisua seurannut loputtoman pitkä keikkarupeama muokkasi yhtyeen mukaan vanhasta materiaalista aivan uudenkaltaista, jopa siinä määrin, että se ansaitsi tulla levytetyksi.

Uudet versiot ovat riisuttuja: niiden ydin ovat urut, kellopeli, perkussiot sekä tietenkin James Grahamin tuhdin aksentin maustama laulu. Tunnelma niissä on aiempaa synkempi. Tuttujen kappaleiden lisäksi EP:ltä löytyvät Daniel Johnston-koveri Some Things Last a Long Time sekä yksi ennenjulkaisematon kappale, nimikkoraita Here, It Never Snowed. Afterwards It Did. Tällaisen EP:n painoarvo on varmasti suurempi muille kuin itseni kaltaisille satunnaisille kuuntelijoille, mutta hyvin tämä uusi synkkyys kieltämättä toimii. Toivottavasti seuraava julkaisu sisältää vähän enemmän uutta materiaalia, samalla tunnelmalla maustettuna.

MP3 The Twilight Sad - Mapped By What Surronded Them
The Twilight Sadin EP:ltä Here, It Never Snowed. Afterwards It Did (2008).

Benni Hemm Hemm - Whaling in the North Atlantic

Tämän merkinnän oli tarkoitus pitää sisällään jotain muutakin kunnes keksin, että tänään juhlistetaan Islannin kansallispäivää. Kieltämättä tässä blogissa juhlistetaan islantilaisuutta harva se viikko, mutta siitä huolimatta: gleiðilega þjóðhátíð! Pylsat ja koksut esiin. Grilli tulelle ja villapaita päälle. Pienestä tuulesta ja sateesta viis, ei kai meitä sokerista ole tehty. Musiikiksi voi valita vaikkapa Benni Hemm Hemmiä. Yhtyeeltä ilmestyi viime viikolla sen kolmas pitkäsoitto Murta St. Calunga, jolla puhaltimien lihoittamat popmelodiat soivat aivan yhtä muhkeasti kuin aina ennenkin. Juhlan kunniaksi yhden uusista kappaleista voi ladata ilmaiseksi Kimi Recordsin nettisivuilta. Kyseessä on Whaling in the North Atlantic, jota kuunnellessa voi viritellä juhlaseuralaistensa parissa keskustelua siitä, miltä maistuisivat valaanlihahodarinakit. Tai sitten ei.

MP3 Benni Hemm Hemm - Whaling in the North Atlantic
Benni Hemm Hemmin albumilta Murta St. Calunga (2008).

Sunnuntaimusiikkia: Come Here

Taitavasti valittu elokuvamusiikki voi nostaa muusikon marginaalista maailmansuosioon. Vielä tehokkaammin niin tekevät televisiomainokset. Välähdyksen jälkeen onkin monen tekijän summa, pysyykö muusikko ihmisten suosiossa vai vaipuuko takaisin sinne hämäryyteen, josta alunperin ponnisti.

Moni pysyy yhden hitin ihmeenä. Yksi heistä on Kath Bloom. Bloomin ura alkoi 70-luvulla yhteisinä levytyksinä avantgarde-kitaristi Loren Mazzacane Connorsin (kuvan partasuisen kiharapään) kanssa. Kaksikon lo-fi folk-musiikki saavutti loppuunmyytyjen levypainosten perusteella ilmeisen vakaan suosion, mutta yhteistyö lopahti silti 80-luvun puoleenväliin mennessä. Lähes kymmenen vuotta myöhemmin Bloom oli jälleen palannut musiikin pariin ja äänittänyt kotona uusia kappaleitaan. Ystävän kautta nuo äänitykset päätyivät ohjaaja Richard Linklaterin käsiin, joka tykästyi ja käytti Bloomin musiikkia elokuvassaan Before Sunrise (1995): Ethan Hawken sekä Julie Delpyn näyttelemät päähenkilöt asettuvat Wieniläisen levykaupan kuuntelukoppiin ja laskevat levysoittimen neulan Bloomin kappaleelle Come Here. Kohtaus on elokuvan herkullisimpia.

Kohtaus ja kyseinen kappale tulivat monelle tutuksi. Silti, kuten Bloomin MySpace-sivulla hieman katkeraan sävyyn todetaan, hetkellisestä välähdyksestä ei seurannut mitään merkittävää. Musiikkileikkikoulutyönsä ohella Bloom jatkoi omakustanteiden äänittämistä aina vuoteen 2005, jolloin häneltä viimein Chapter Musicin kautta ilmestyi osuvasti nimetty kokoelmalevy Finally. Vastaanotto lienee ollut hyvä, sillä kuukausi sitten Bloom julkaisi aivan uudesta materiaalista koostuvan albuminsa Terror - ensimmäisen sitten vuoden 1984. Kenties Bloomin ura on vasta lähdössä nousuun. Kenties yhden hitin ihmeenä ei olekaan niin huono olla.

MP3 Kath Bloom - Come Here
Löytyy soundtrackilta Before Sunset - Before Sunrise (2004).

Goldfrapp - Caravan Girl (video)

Olin suunnitellut kirjoittavani jonain päivänä merkinnän Goldfrappin kappaleesta Caravan Girl, koska sitä kuunnellessani saan mitä kepeimpiä, kesäisimpiä ajatuksia. Seventh Tree -albumin kansitaiteen kuulas valo sekä värit ovat varmasti auttaneet näiden mielleyhtymien synnyssä, ja siksi iloitsinkin siitä, että Dougal Wilsonin (Colonel Blimp) ohjaama Caravan Girl -musiikkivideo jatkaa samoissa maailmoissa. Viime päivinä kauniit valonsäteet ovat kieltämättä liian harvoin pilkoittaneet pilvien takaa, eikä sadetakin alle sullottu villatakkikaan ole aina riittänyt lämmikkeeksi. Toivottavasti suvi suloinen kuitenkin pian palaa juhlistamaan kanssamme keskikesää: kuumanhehkuvana asfalttina, kallioihin lyövinä aaltoina sekä lyhkäisinä farkkusortseina.

From Sweden with Love Helsingin Eteläsatamassa 11.06.08

(kuva EMI Music Norway)

Satamafestivaalit toivat tällä viikolla Helsinkiin Götheborg-purjelaivan sekä Ruotsin viiltävän tyylikkään prinssin Carl Philipin lisäksi From Sweden with Love -konserttitapahtuman. Keskiviikkoiltana hölmönniminen minifestivaali veti sataman kupeeseen Lyypekinlaiturille tummanpuhuvia sadepilvien kanssa kilpaa kumppari- ja korkkarijalkaisia ruotsipopin ystäviä.

Ensimmäinen illan kolmesta esiintyjästä oli ylisanoistani tiheään nauttinut ruotsinsuomalainen Anna Järvinen. Anna, joka ei voi tehdä mitään väärää. Anna, joka bändeineen soitti lavalla samanlaisella tunteen palolla kuin huhtikuisella Suomen kiertueellaan. Anna, joka kyyneleitä poskiltaan pyyhkien kertoi Helsingin maisemissa soittamisen olevan suurempi juttu kuin osaisimme kuvitellakaan. Lavalta avautuivat juuri ne nurkkaukset, joista Jag fick feeling -levyn kappaleet kertovat, ja juuri niillä kulmilla albumin musiikkia sopi soittaa. Ruisrockissa kohtaamme jälleen.

Sahara Hotnightsilla ei moisen jälkeen ollut mahdollisuutta tehdä minuun minkäänlaista vaikutusta, vaikka sekä vanhempia Hot Night Crasheja että uudempia The Loneliest City of All -hittejä sievästi soittelivatkin. Olin säästänyt kaiken innostukseni Håkan Hellströmille. Oj Håkan. Sain Håkanin levyn aikoinaan göteborgilaiselta ystävältäni ja parin vuoden ajan siitä eteenpäin nuo levyt olivat minulle yhtä kuin ruotsalainen pop-musiikki - ja ruotsalainen pop-lyriikka. Koskaan en kuitenkaan päässyt ihailemaan Håkanin lavaesiintymistä, joten aika oli vähintäänkin kypsä.

Tilanteen vaatimalla antaumuksella Hellström seitsenhenkisen yhtyeen kera tehtävään tarttuikin. Saksofonistin ja congan soittajan pistäessä parastaan hän viipotti lavan reunaa edestakaisin leopardihuivi tuulessa liehuen. Välillä lavalla kierivästä miehestä näkyivät vain varpaanpäät, välillä eturivin innokkaimmat pomppijat meinasivat saada hänet syliinsä. Bändi lienee kiertänyt keväällä kotimaataan För sent för Edelweiss -materiaalin kanssa, mutta valtavaksi ilokseni Helsingissä kuultiin kaikkia niitä takavuosien hittejä. Tro och tvivelin avauksen jälkeen vuorossa olivat muun muassa Nu kan du få mig så lätt, Kom igen Lena sekä kaiken päättänyt Det är så jag säger det. Kaatosateen kastelema yleisö sai niskaansa punaisia ruusuja ja Håkan yhtyeineen kiitoksena arvostavat aplodit. Pahimmat sadepilvetkin väistyivät. Kiitti, Håkan.

Harmoninen Fleet Foxes

Seattlelainen Sub Pop luotsasi 80-luvun lopulla maailmalle grunge-bändejä suunnattomalla menestyksellä. Ruudullisten flanellipaitojen ja ylikasvaneiden hiuskuontaloiden värittämä grunge on sittemmin vaihtunut, noh, samojen elementtien varassa soljuvaan indieen. Viime vuosina Sub Popin menestyksekkäimpiä yhtyeitä ovat olleet aivan Seattlen kulmilta löytyneet The Shins, Death Cab for Cutie sekä viime vuoden suosikki Band of Horses.

Nyt ajankohtaisimpiin Sub Pop -nimiin lukeutuu debyyttialbuminsa 18. päivä julkaiseva Fleet Foxes. Yhtye kuvailee musiikkiaan sanoin "baroque harmonic pop jams" ja tietää varsin hyvin mistä puhuu. Upeat harmoniat ovat laulaja Robin Pecknoldin johdolla Fleet Foxesin juju; hänen mielestään niiden laulaminen onkin maailman nautinnollisin asia. Hän myös sanoo, että levyllä jokaisella soittimella pyrittiin luomaan jotain kiinnostavaa ja melodista. Tuloksena syntyi toisaalta juurevan folkahtavaa, toisaalta barokkisen suurieleistä musiikkia. Sub Pop tarjoaa sivuillaan ilmaiseksi kaksi Fleet Foxes -kappaletta: komeasti alkavan He Doesn't Know Whyn sekä niitä mahtavia harmonioita tursuavan White Winter Hymnalin. Mainitsemisen arvoinen on myös levyltä löytyvä panhuilu-revittely Your Protector.

Fleet Foxes kiertelee parhaillaan huimaan tahtiin Yhdysvaltoja ja Brittejä, kiepsahtaen myöhemmin kesällä myös Pohjoismaihin. Listasta löytyvät tällä hetkellä Oslon Øyafestivalen, Göteborgin Way Out West sekä Kööpenhaminan Beatday. Eikös tuon päätteksi olisi hyvä matkata vielä vaikkapa Helsinkiin ja Flow'hun?

MP3 Fleet Foxes - White Winter Hymnal
Fleet Foxesin albumilta Fleet Foxes (2008).

MP3 Fleet Foxes - He Doesn't Know Why
Fleet Foxesin albumilta Fleet Foxes (2008).

Sunnuntaimusiikkia: Með suð í eyrum við spilum endalaust

Jotta Sigur Rósin prosentuaalinen osuus tämän blogin sisällöstä ei laskisi turhan alhaiseksi, on sille syytä omistaa jälleen yksi merkintä. Bändin nettisivujen Dót-soittimeen ilmestyi tänään jotain pientä ja kivaa: Með suð í eyrum við spilum endalaust kokonaisuudessaan streamina. Mukavaa sunnuntaita.

Perjantailevy: Missä olet Laila?

Olin todellakin aikoinani melkoinen Ultra Bra -fani. Yhtyeen viimeisenä keikkakesänä pidin huolen, ettei yksikään lähialueen konserteista jäänyt näkemättä tai kokematta. Aluksi myös seurasin tiiviisti Ultra Bran tuhkista nousseita projekteja: Tekniikan ihmelapset, Kerkko Koskinen soolona sekä Scandinavian Music Group. Ensimmäisenä taisin hankkia SMG:n ensilevyn Onnelliset kohtaa ja olin paikalla, kun bändi soitti ensimmäisen keikkansa Tampereen YO-talolla. Onnelliset kohtaa oli ymmärrettävästi melko epätasainen kokonaisuus, eivätkä seuraavat albumit enää onnistuneet herättämään kiinnostustani. Toisinaan, kuullessani jossain esimerkiksi kappaleen Ylpeä sydän, saatoin harkita yhtyeen keikalle raahautumista. Jätin kuitenkin aina menemättä.

Luulen, että vaivautuminen Scandinavian Music Groupin tovi sitten tekemille, akustisille keikoille olisi kannattanut. Niiltä ymmärtääkseni sikisi ajatus samantyylisestä albumista - tai toisin päin. Joka tapauksessa, lämpöhalvauksen alaisena, kenties, sorruin ostamaan yhtyeen uusimman Missä olet Laila?. Osasin odottaa folk- ja country-vivahteista, intiimimpää ja rauhallisempaa Scandinavian Music Groupia, mutta olin aliarvioinut, miten onnistuneesti sen toteutus yhtyeeltä sujuisi. Banjon näppäily ja lap steelin ujellus valahtivat muitta mutkitta kantrisieluni syvyyksiin ja Terhin laulu kuulosti herkemmältä kuin olin muistanutkaan. Liekö suurempi syy kuulijassa vai musiikissa, mutta SMG kuulostaa tässä tyylilajissa paremmalta kuin missään aiemmin.

Levyn hittibiisi Vieläkö soitan banjoa? oli tuttu jo entuudestaan ja kaikessa kauneudessaan se pysyttelee koko albumin parhaimpana. Muita erityisen taidokkaita kappaleita ovat hauras ja hiljaiseksi jättävä Lopulta olemme kuitenkin yksin, tunnelmallinen tribuutti Emmylou sekä erityisesti sävellyksellisesti mestarillinen albumin päätös Missä olet Laila?. Singleinä Missä olet Lailalta on julkaistu ne menevimmät kappaleet, ensin mainitun banjoilun lisäksi Mustana, maidolla, kylmänä, kuumana sekä Naurava turskan kallio. Kumpikin on mielestäni turhaa kikkailua, niin sanoituksellisesti kuin sävellyksellisestikin, ja olen kai yksi niistä harvoista, joiden mielestä Terhin ja Paula Vesalan äänet eivät sovi lainkaan yhteen.

Kokonaisuuden kannalta nuo nopeatempoisemmat kappaleet ovat tietenkin välttämättömiä, ja tukevat niitä herkempiä suosikkejani komeasti. En voi kuin sanoa, että Missä olet Lailalla palaset ovat kerta kaikkiaan loksahtaneet kohdalleen. Tätä aion kuunnella loppukesästä, elokuisina iltoina kun yö jo alkaa hämärtää. Juuri ennen kuin on pimeää.

MP3 Scandinavian Music Group - Vieläkö soitan banjoa?
Scandinavian Music Groupin albumilta Missä olet Laila? (2007).

Death Cab for Cutie - No Sunlight

Kuukausi sitten Death Cab for Cutien Narrow Stairsin julkaisun aikaan sekä levystä että yhtyeestä sanailtiin innostuneesti lähes kaikkialla. Imagen toimittaja jopa kuvaili yhtyettä nykypäivän The Smithsiksi. Minä en ole koskaan innostunut Death Cabista tuossa mittakaavassa. Sillä on joitakin hienoja kappaleita, mutta en ole intoutunut etsimään käsiini yhtäkään kokonaista levyä, etenkään siinä pelossa, että kyllästyisin laulaja Ben Gibbardin ääneen nelosraitaan mennessä.

Yhtä kappaletta olen tuolta Narrow Stairsilta koemielessä kuunnellut. Sen kimppuun olisin luultavasti päässyt, vaikka olisin yksinkertaisesti pistänyt levyn soittimeeni pyörimään: kyseessä on kolmoskappale No Sunlight. Biisi on alle kolmeen minuuttiin puristettua pop-täydellisyyttä. Kuuntelin sen moneen kertaan iloisesti mukana rallatellen kunnes kuulin sanoitusten ei-niin-aurinkoisuuden. "With every year / that came to pass / more clouds appeared / til the sky went black, and there was / no sunlight". Aha, tästä siis The Smiths -vertaus, mietin. Lisää tällaista, hyvä Death Cab for Cutie. Ehkä voin antaa teille uuden mahdollisuuden.

Kannattaa myös käydä katsomassa, miten Ben Gibbard ja Chris Walla esittivät No Sunlightin Lontoon mustassa taksissa.

MP3 Death Cab for Cutie - No Sunlight
Death Cab for Cutien albumilta Narrow Stairs (2008).

Annie Telakalla 28.05.08

Ken olisi odottanut tämän kevään ja kesän konserttiyltäkylläisyyden taitekohtaan kokonaista Annie-minikiertuetta? En minä ainakaan. Eilen tuo Tampere-Turku-Helsinki -kolmio kuitenkin käynnistyi täältä sisämaasta, Telakan piskuiselta lavalta. Paikka on ehdottomasti suosikkini Tampereella, mutta mitäköhän järjestäjän mielessä oli pyörinyt tuodessaan Annie tanssimusiikkeineen sinne? Ei se onneksi suuresti haitannut, kelpasi keikkaa kuunnella istualtaankin meidän, jotka emme suoraan Annien nenän eteen uskaltaneet mennä ketkuttamaan.

Annien uusi albumi Don't Stop julkaistaan vasta syyskuussa, mutta materiaali lienee kaikesta päätellen valmista ja sitä eilisellä keikalla kuultiin runsaasti. Illan käynnisti aina yhtä loistava Chewing Gum, mutta sitä seurasivat (esittelemättä jääneelle) bändillekin vielä uuden jähmeät kappaleet. I Know UR Girlfriend Hates Me olikin jo ennestään tuttu ja sen lisäksi etenkin What Do You Want For Breakfast jäi päähän tömisemään. Kappale alkoi western-tunnelmissa, äityen loppua kohti varsinaiseksi rytmi-ilotteluksi iskulauseensa tahdittamana. Mieleenpainuva uusista biiseitä oli myös Heaven and Hell (tai jotain sinne päin), jota voisi luonnehtia suorastaan Phil Spectorin tyttöryhmämäiseksi.

Uudet laulut iskivät yleisöön yllättävän hyvin. Onko jopa mahdollista, että aloituskappaleen lisäksi vanhoista kuultiin vain Heartbeat ja Greatest Hit? Eilinen enteili Don't Stopista hienoa kakkosalbumia, vaikka tietenkin livesovitukset bändi taustallaan ovat aivan eri maata kuin elektronisemmat alkuperäisversiot. Aivan pakko huokaista lopuksi, että on se Annie vaan niin ihana. En tiedä millaisia paikkoja Dynamo tai Kuudes Linja ovat, mutta toivottavasti niissä pääsee tanssimaan hänen kanssaan diskopallon tuikkeeseen.

Sigur Rós - Með suð í eyrum við spilum endalaust

Sigur Rós paljasti eilen suurieleisin menoin uuden albuminsa tärkeimmät detaljit: se julkaistaan 23. kesäkuuta ja kantaa sigurróslaisittain pitkää nimeä Með suð í eyrum við spilum endalaust. Levyn nimi on vain yksi esimerkki yhtyeen selvästä uudesta suunnasta. Oleellisimmin sitä havainnollistaa ilmaisena latauksena eilen sigurros.comiin laitettu Gobbledigook. Kyllä, Gobbledigook. Mitään Sigur Rósille luonteenomaista ei ole jäljellä - on vain rummut. Ja hitto vie, mitkä älyttömät rummut. Tällaista en kuuna päivänä osannut odottaa.

Ennen kuin kukaan pillastuu, on huomautettava, ettei Með suð... kuulemma tule kokonaisuudessan olemaan Gobbledigookin kaltainen. Silti jo sen tekeminen on poikennut Sigur Rósin aiemmista albumeista. Ensinnäkin levy on nauhoitettu kokonaan tämän vuoden puolella ja sisältää ainoastaan uutta materiaalia, toisin kuin aiemmat, joiden kappaleita saatettiin ennen levyttämistä soittaa keikoilla vuosikausia. Yhtye poistui tällä kertaa Álafossin studiostaan muun muassa New Yorkiin, Lontooseen sekä Havannaan, saaden silti nauhoitukset päätökseen poikkeuksellisen nopeasti, ilman tavanomaista venymistä ja tuskastumista. Sen tuotti Flood eli Mark Ellis, joka on aiemmin työskennellyt muun muassa Depeche Moden, U2:n, PJ Harveyn, Goldfrappin, The Killersin sekä Nick Caven kanssa. Með suð... saatiin valmiiksi vain kuukausi sitten ja levy (erikoispainoksia lukuun ottamatta) saatetaan kauppoihin mahdollisimman nopeasti.

Erityisen ilahduttavaa tässä vaiheessa, kun uutta musiikkia ei ole vielä kuullut, on levyn kielivalinta. Suurin osa sen kappaleista on islanniksi. Seassa on yksi biisi siansaksaksi eli hopelandiciksi ja toinen, nimeltään All Alright, englanniksi. Itse en olisi jaksanut taas yhtä levyllistä foneettisesti yksipuolista hopeandic-ääntelyä, joten kiitän tätä ratkaisua. Muutenkin Með suð... tuonee Sigur Rósista esiin hieman helpommin lähestyttävän puolen epätäydellisyyksineen, akustisine kitaroineen ja iloisimpine kappaleineen. Hienoa, että aiemmin melko jähmeä yhtye on kyennyt näinkin laajalla mittakaavalla uudistautumaan ja löytämään uusia puolia musiikistaan.

Lopuksi vielä muutama kaunis sana albumin kansitaiteesta, joka sekin poikkeaa täysin aiempien levyjen tyylistä. Kuvat ovat amerikkalaisen valokuvaajan Ryan McGinleyn, jonka kanssa Jónsi työskenteli jo kuutisen vuotta sitten. Kansiin valitut kuvat ovat osa McGinleyn I Know Where the Summer Goes -näyttelyä, joiden inspiroimina Arni & Kinksi ohjasivat Gobbledigookille hullun riemastuttavan musiikkivideon. Sen voi käydä katsomassa sigurros.comissa. Olen aika täpinöissäni.

MP3 Sigur Rós - Gobbledigook
Sigur Rósin albumilta Með suð í eyrum við spilum endalaust (2008).