Sia: Under the Milky Way

Koska uuden Massive Attackin ei ole gorillazmaisuudessaan vielä onnistunut vakuuttaa minua, on kuunteluni painottunut tällä viikolla enemmän Siaan. Olen päätynyt lopputulokseen, että Some People Have REAL Problemsilla on oikeastaan vain hyviä kappaleita, joista esimerkiksi Beautiful Calm Driving kilpailee suosikkipaikasta. Levy on kuitenkin jo pari vuotta vanha, ja varsinainen asiani koskeekin uutta Siaa. Spotify'hin on nimittäin ilmestynyt Under the Milky Way -niminen kappale, joka lienee jollakin tapaa sidoksissa uuteen levyyn. Se on nimeltään We Are Born ja ilmestynee huhtikuun aikana. En muuten tiedä mitä ajatella siitä, että laulaja kirjoittaa parhaillaan myös Christina Aguileran tulevaa levyä, mutta ehkä en anna asian häiritä. Tärkeintä lienee että musiikki kuulostaa hyvältä.

Perjantailevy: There Is Love in You

Kuuntelen aika paljon downtempoa, jonka luonteeseen kuuluu tietty anonymiteetti ja pieneleisyys. Siksi kuulooni kantautuu väistämättä jonkin verran mielikuvituksetonta ja sielutonta elektromössöä, sitä kun on melko helppo luoda pieninkin resurssein. Toisinaan joukosta löytyy kuitenkin todellisia helmiä, joiden vuoksi koko äänitulvaa viitsii edes kahlata. Four Tet on kuulunut tähän joukkoon pitkään, eikä uusin levy tee poikkeusta.

Omistan Kieran Hebdenin levyistä ennestään vain jo lähes kymmenvuotiaan Pausen, mikä on kummallista. Four Tet on nimittäin Röyksoppin ja Airin ohella yksi suurimmista downtemposuosikeistani. There Is Love in You ei tee valtavia musiikillisia harppauksia edeltäjiinsä nähden vaan pohjavireenä on yhä erilaisten orgaanisten ja synteettisten ainesten yhteensekoittaminen. Kuten moni äänimaalailija, toimii myös Four Tet mielestäni parhaiten levykokonaisuutena, mikäli tuo kokonaisuus on taidokkaasti koottu. Jos uudelta levyltä pitää nostaa yksi ylitse muiden, on valintani Love Cry. Se vakuutti jo ensimmäisillä kuuntelukerroilla.

MP3 Four Tet - Love Cry
Four Tetin albumilta There Is Love in You (2010).

Hautajaiset

Nyt kyllä! Sydämeni skippasi eilen parikin lyöntiä, kun astuin Tampereen Aleksanterinkadulle. Tarkoituksenani oli ostaa uusi perjantailevy, mutta mitä vielä! Platta oli sulkenut ovensa ja nenän edessä näkyi vain tyhjä liiketila. Kyllä surettaa. Meinasin jo ajatella, että nyt kyllä muutan vaikka Helsinkiin, mutta eivät asiat näytä siellä yhtään valoisammilta. Hesari kertoi aamulla, että myös Tunnelin Levy vetää viimeisiään ja kuopataan helmikuun aikana. Oikea hautajaisviikonloppu. Tämän siitä Spotifyn kuuntelemisesta saa. Tyhmät ruotsalaiset.

Johnossi

Törmäsin viikko sitten Johnossiin. Sympaattisesti nimetty tukholmalaisbändi on jäänyt minulta täysin huomaamatta, vaikka se on julkaissut jo kaksi pitkäsoittoa. Ja kolmas olisi luvassa tänä keväänä.

En osaa päättää, onko Johnossi ruotsalaisilta saamansa hypetyksen arvoinen. Välillä se kuulostaa maailman parhaimmalta rockbändiltä, välillä vain keskinkertaiselta pyrkyriltä. Ehkä bändin kiinnostavuus löytyy nimenomaan yksittäisistä kappaleista, joista osa on tiivistetty niin täydellisiksi, ettei paremmasta väliä. Tai ehkä olen vain erityisen rakastunut rumpujen ja kiraran yksinkertaiseen yhdistelmään. Minimalismi nyt vain toimii paremmin kuin täyteen ahdettu sillisalaatti, sen tietää jo White Stripeskin. Omassa taidekoulubändissäni olisi ehdottomasti vain rumpali ja kitaristi. Tai mikä vielä parempaa, rumpali ja basisti. Täydellistä.

Esimakua tulevasta tarjoaa What's the Point, jossa on mielstäni sekä hyviä että huonoja aineksia. Bändin nimeä kantavalta debyytiltä löytyy sen sijaan joitain ihan mielettömiä pariminuuttisia, kuten esimerkiksi Man Must Dance.

Sunnuntaimusiikkia: Where the Wild Things Are

Vuoden ensimmäisestä elokuvateatterikokemuksesta sai kunnian vastata amerikkalaisklassikko Where the Wild Things Are. Maurice Sendakin lastenkirjaan perustuva elokuva on juuri sellainen, kuin sen pitääkin olla: riehakas, suloinen ja vähän synkkä.

Kiitosta ansaitsee muiden ohella elokuvan soundtrack, jonka pääasiallinen säveltäjä on Yeah Yeah Yeahsin Karen O. Juuri kun pääsin edellisessä kirjoituksessani haukkumaan bändiä, joudun heti vähän pyörtämään sanojani ja toteamaan, että kyllä se Karenkin jotain osaa. Keskittyisi vain sympaattisten ja pieneleisten elokuvasoundtrackien tekemiseen, sanon minä. Mukana sävellystyössä on muuten lopputekstien mukaan ollut myös Imaad Wasif. Ei mikään turha tyyppi siis hänkään.

Sunnuntaimusiikkia: Imaad Wasif

Koska seuraan uskollisesti aikaani ja olen muutenkin aika hip, kuuntelin tällä viikolla ensimmäistä kertaa elämässäni (tietoisesti) newyorkilaista Yeah Yeah Yeahsia. Viime vuoden It's Blitz! -levyä taidettiin jopa kehua jossakin, mutta aika yhdentekevältä se minusta kuulosti. Ehkä en vain ole tarpeeksi yeah.

Sunnuntaihin Yeah Yeah Yeahs liittyy siten, että bändissä jonkin aikaa sitten kiertuekitaristina toiminut Imaad Wasif julkaisi myöskin viime vuonna levyn, joka on aika hyvä. The Voidist sekoittelee rockiin akustisia ja folkahtavia vivahteita lopputuloksenaan tunnelmallinen ja sopivan tumma kuuntelukokemus. Ajoittain joltain Ryan Adamsin synkkämieliseltä serkulta kuulostava Wasif löytyy Spotifysta, luonnollisesti.