Björk - Wanderlust (video)

Tänään viihdyn vielä Islannissa, jonne Amiina minut eilen vei. Björk on julkaissut kappaleelleen Wanderlust huikean, huiman musiikkivideon, jonka ohjaamisesta on kiittäminen Encyclopedia Picturaa. Videon DVD-versio tulee olemaan kolmiulotteinen, joten sen mukana tulevat tietenkin asiaankuuluvat lasit - kenties tällaiset? Siitä uneksiessa Yahoo! on antanut nähtäväksemme melko heikkolaatuisen, kaksiulotteisen version Wanderlustista. Miten tämä maailma on jonkun mielikuvituksessa syntynyt ja sitten vielä käytännössä toteutettu, sitä en tiedä. Mutta mahtava se on.

Björkiä juhlistetaan myös Stereogumissa, joka julkaisi tänään tribuuttisarjansa kolmannen osan, kohteenaan Post. Koveroimassa ovat olleet muun muassa Xiu Xiu sekä El Guincho, ja sivustolta löytyy aimo määrä materiaalia: haastatteluita, taustoja sekä tietysti koko levy mp3-tiedostoina. Kannattaa käydä haalimassa se omaksi kun vielä voi.

Sunnuntaimusiikkia: Amiina

Syntyessään Amiina (tai noh, tuolloin Anima) oli sellististä, alttoviulistista sekä kahdesta viulistista koostuva, klassinen jousikvartetti. Hildur, Edda, María sekä Sólrún soittivat pääosin puutarhajuhlissa sekä lopulta erinäisten bändien kera studiossa, mutta ihan tosissaan: kuinka paljon tällaista keikkaa voi Islannin kokoisessa maassa riittää? Vuonna 1999 Animan (noh, tuolloin Amínan) onni kääntyikin, kun he ryhtyivät projektiin, josta useimmat heidät tunnistavat. Sigur Rós pyysi heitä ensin Ágætis Byrjunin julkaisujuhliin, ja sitten kokonaiselle kiertueelle, soittamaan. Yhteistyö jatkui albumeiden () sekä Takk... parissa, joiden säveltämisessä Amiina oli osaltaan mukana. Itse asiassa yhtyeet olivat melko lailla yhtä aina kesään 2006 asti, jolloin ne tekivät Heimalle dokumentoidun, viimeiseksi jääneen yhteisen kiertueensa.

Nyt Amiinalla on aikaa keskittyä omaan uraansa. Sigur Rósiin tutustuttuaan yhtye myöntää heittäneensä partituurit nurkkaan ja oppineensa paljon ihan vain musiikin tekemisen teknisestä puolesta. Tästä kaikesta syntyi vuonna 2004 EP Animamina, jolla ei suinkaan soittanut klassinen jousikvartetti, vaan yhtye, joka loi musiikkia esimerkiksi sahaa ja juoma- (tarkemmin sanottuna viini-) laseja soittamalla. Viime vuonna EP sai jatkoa albumista Kurr, jolla Amiinan musiikki oli aiempaa leikkisempää, ja jolla oli myös jonkin verran lauluosuuksia. Levyltä julkaistulla Hilli-singlellä lauloi itse asiassa Lee Hazelwood, jonka viimeiseksi tuo levytys jäi.

Amiinan musiikki on pitkälti tunnelmamusiikkia, johon mielellään uppoutuu. Heikoimmilla hetkillään se saattaa jäädä taustamusiikin tasolle - raja on häilyvä. Keikalla yhtyeen soittamista on hauska seurata. Roolit ja soittimet vaihtuvat lennossa jatkuvasti, ja mukana ovat muun muassa ne mikitetyt viinilasit. Yhtye niputetaan mielellään samaan ryhmään Sigur Rósien sekä múmien kanssa, mutta itse he eivät tätä yhteyttä näe: lisää asiasta täällä. Kukin päättäköön itse: tässä kaunis, ksylofonin vauhdittama Sexfaldur Kurrilta.

MP3 Amiina - Sexfaldur
Amiinan albumilta Kurr (2007).

Perjantailevy: Broken Social Scene

Torontolaisen Broken Social Scenen varmistettua tulonsa heinäkuiseen Ruisrockiin päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja tutustutua bändiin oikein tositarkoituksella. Vaan kuinka kävikään. Yhtye perui kesän Euroopan kiertueensa, hyljäten myös suomalaiset festarikävijät. Voi itku. Tyhjän päitenkö olin aloittanut kanadalaisbändin tuotannon siirtämisen levykaupan hyllyltä omaani?

Olin lähtenyt liikkeelle Broken Social Scenen samannimisellä, kolme vuotta sitten julkaistulla ja samalla viimeisimmäksi jääneellä albumilla. Yhtyeen ytimen muodostavat Kevin Drew sekä Brendan Canning, joiden ympärillä sen kokoonpano on aikojen saatossa paisunut sekä supistunut, ja taas paisunut. Tämän levyn tekoon osallistui yhteensä 17 bändin jäseneksi laskettua henkilöä sekä lisäksi neljä vierailevaa muusikkoa. Kappaleita sille on päätynyt neljätoista. Näistä lähtökohdista voitanee päätellä, millaisen lopputuotteen superyhtye on puksauttanut ulos: yksitahoiseksi sitä en kutsuisi.

Broken Social Scene on levynä ensikuulemalta hyvin sekava. Se on paljon ääntä, paljon melua. Ääniraitoja on jatkuvasti päällekkäin iso pino, soittimia peruskitaroista, -bassoista sekä -rummuista jousiin sekä mitä runsaimpiin puhaltimiin. Lauluosuudet sen sijaan on miksattu kauttaaltaan hyvin alhaisiksi - niin alhaisiksi, että sanoituksia voi suurimmalta osin vain arvailla. Kun meluisuuden yli pääsee, alkavat kappaleiden hienot melodiat sekä taitava huippuhetkien luominen nousta esiin. Äänimaailmaa luodaan taitavasti särökitaroilla sekä puhaltimilla, ja aina pää lähtee nyökyttämään rumpukomppien tahdissa. Monen kappaleen sisästä voi oikeastaan löytää useamman, kun meno välillä yltyy ja välillä rauhoittuu. Levy kestää varmasti monen monta kuuntelukertaa.

Helpoiten lähestyttävä kappale Broken Social Scenella on kolmosraita 7/4 (Shoreline). Asiaa auttaa Feistin turvallisuuden tunnetta luova laulu, joka tukee kappaleen tarttuvuutta sekä hienoa loppunostatusta. Heinäkuussa Leslie Feistia tuskin oltaisiin Ruissalon lavoilla hänen omista sooloprojekteistaan johtuen nähty, mutta joka tapauksessa tämän levyn materiaalia olisi ehdottomasti hienoa kuulla elävänä: sellaiseen tuntuun tuotannolla on kai pyritty. Lavalta kuultuna sen meluiset tykitykset menisivät varmasti luihin ja ytimiin. Tänä kesänä emme saa moista kokea, mutta kenties myöhemmin. Tai kenties tartun seuraavaksi yhtyeen läpikotaisin kehuttuun kakkoslevyyn You Forgot It in People (2002). Tai ehkä bändijäsenten soolomateriaalia esittelevään levysarjaan Broken Social Scene Presents. Feist minulle onkin jo tuttuakin tutumpi. Tämähän on kuin mikäkin franchising-yritys, bändin muodossa. Toisinaan laadultaan epätasaista, mutta aina lupaus jostain mielenkiintoisesta.

MP3 Broken Social Scene - 7/4 (Shoreline)
Broken Social Scenen albumilta Broken Social Scene (2005).

Disco Ensemble & Warped-kiertue

Vai että Disco Ensemblelta pitäisi ilmestyä uusi levy toukokuussa, tarkemmin sanoen seitsemäs päivä. Bändi on ilmeisesti viimeistään nyt nousemassa yhdeksi Suomen lupaavimmista tulokkaista, kun se ensimmäisenä kotimaisena lähtee heinäkuussa Amerikan Warped-kiertueelle. Kyseinen tapahtuma on yksi maan suurimmista vaihtoehtomusiikin festivaaleista ja on nostanut muutamankin bändin suurempaan maineeseen.

Disco Ensemble edustaa tietenkin sitä musiikkityyliä, joka tällä hetkellä pitää valtaa niin musiikkikaupoissa, listoilla kuin televisiossakin. Bändi on kuitenkin mielestäni aina hoitanut hommansa niin hyvin, ettei sen tahtiin voi olla hurraamatta. Omaan korvaani ainakin bändin MySpace-sivulla kuultavissa oleva Magic Recoveries kuulostaa vähemmän kiillotetulta kuin edellinen First Aid Kit –levy. Se on hyvä, sillä kun tästä musiikista lähdetään tekemään liian täydellistä, on tuloksena, no, kaikki se, mikä MTV:llä näkyy.

Uutta Disco Ensembleä voi kuulla ainakin radiossa Bad Luck Charm –singlen muodossa. Mikäli sen kyttääminen ei innosta, voi tietenkin suunnata sinne MySpace-sivulle ja kuunnella Magic Recoveriesin. Toukokuussa sitten lisää.

Six Feet Under

Muutaman viikon mittaisen Six Feet Under –maratonin jälkeen päässä alkaa hiljaisina hetkinä soida tietynlainen pianopimputus, jonka asiaan perehtyneet varmasti tunnistavat. Kyse on tällä kertaa siis siitä televisiosarjasta, ei metallibändistä.

Kerrassaan loistavalla tavalla asioita käsitellyt Six Feet Under ei musiikkinsa puolesta koskaan erityisesti loistanut, vaikka jonkinlaista yritystä senkin suhteen lienee ollut. Niiden iänikuisten kolkkojen pimputusten lisäksi mieleen muistuu vain muutama kappale, esimerkiksi Sian Breathe Me, jotka todella istuivat ympäristöönsä.

Sen sijaan ne muutamat trailerit, jotka olen sattunut näkemään, ovat onnistuneet yllättämään positiivisesti. Nähtävästi HBO:lla on yleensäkin tapana panostaa sarjojen markkinoinnin tasoon hieman keskivertoyhtiötä enemmän, sillä kyseisiä trailereita voi jo melkein pitää omina, itsenäisinä jaksoinaan. Suomen televisiossa en muista niitä koskaan nähneeni, mutta ainakin YouTubesta löytyy muutama, hieman elämää nähnyt versio.

Neloskauden anthemiksi valittiin Nina Simonen Feeling Good, johon itse tutustuin aikanaan Musen coveroimana. Kaikki nuo dramaattiset katseet sekä liikehdintä eivät ehkä sarjaa koskaan seuraamattomalle aukene, mutta ainakin pätkä on hyvin tehty ja miellyttävää katsottavaa. Tässä siis myös viikon coveriannos.



MP3 Nina Simone – Feeling Good
Nina Simonen albumilta I Put a Spell on You (1965).

MP3 Muse – Feeling Good
Musen albumilta Origin of Symmetry (2001).

The Raconteurs: Consolers of the Lonely

Levynjulkaisurintamalla on viime päivinä pöhisty The Raconteursista, joka on parhaillaan laskemassa uutta materiaalia ulos kuultavaksi. Bändihän koostuu omien sanojensa mukaan kaveripohjalta rakennetusta duosta, jota täydentävät hieman vähemmän nimeä keränneet basisti sekä rumpali. Johtohahmoina ja laulunkirjoittajina toimivat soolona enimmäkseen musisoinut Brendan Benson sekä The White Stripesin Jack White. Nelikko on nyt kaikessa hiljaisuudessa työstänyt levyn, jonka pitäisi ainakin Atlantin tuolla puolen rantautua kauppoihin huomenna.

Raconteursin vuoden 2006 debyytti julkaistiin vielä suhteellisen normaalin kaavan mukaan, mutta nyt bändi on kenties Radioheadin jalanjäljissä päätynyt käyttämään omaa filosofiaansa uuden, Consolers of the Lonely –nimisen albumin markkinoinnissa. Toisin sanoen levy on pyritty laittamaan ulos mahdollisimman pian nauhoitusten jälkeen. Erikoislaatuisesta julkaisutavasta syntyvää kirjoittelua lukuun ottamatta ylimääräistä markkinointia ei ole, eikä lehtikriitikoille ole annettu etuoikeutta määritellä musiikin tasoa. Ja idea, se on antaa kuuntelijan päättää, onko levy hyvä vai ei. Pätkiä uusista kappaleista voi kuunnella bändin MySpace-sivulla, ja mikäli soundit miellyttävät, voi levyn ostaa kokonaisuudessaan nettisivuilta. Ehkä Consolers rantautuu lähiaikoina suurimpaan osaan Suomalaisistakin levykaupoista, vaikka vielä sitä ei tunnu löytyvän kuin muutamasta nettiputiikista.

Itse odotan mielenkiinnolla, onko näistä vaihtoehtoisista julkaisufilosofioista tulossa jonkinlainen yleiskäytäntö. Tuntuu, että yhä useampi bändi haluaa tehdä levystään jonkinlaisen tapauksen ja mahdollisesti jopa ravistella vanhoja käsityksiä musiikinjakelusta. Ainahan on löytynyt muutama vastarannankiiski, jotka eivät halua toimia muiden mukaan, mutta ehkä nimenomaan nykyaikaa kuvaa tarve etsiä täysin uusia ja omanlaisiaan esitystapoja. Ehkä cd on nyt todella siirtymässä historiaan vinyylilevyn rinnalle ja musiikki käymässä läpi jonkinlaista muodonmuutosta. Kukakohan ehtii apajille seuraavaksi?

Raconteursin nettisivut ovat muuten ilahduttavimmat, joihin olen muutamaan viikkoon törmännyt. Ne ovat taantuneet jonnekin vuoteen 1982, mikä tosin vähän sotii bändin vanhahtavamman yleisilmeen kanssa. Mutta mitäpä tuosta, ainakin allekirjoittanut pitää ja paljon.

MP3 The Raconteurs – Steady, As She Goes
The Raconteursin albumilta Broken Boy Soldiers (2006).

MGMT

Jos olisin toteuttanut suunnitelmani ja alkanut kuunnella radiota kun digitalisaatio pimensi telkkarini, olisin ehkä kuullut MGMT:tä esimerkiksi YleX -kanavan viikon tehona kuukausi takaperin. Vaan koska radion kuuntelu ei vieläkään istu rutiineihini, olen pääsiäisen aikaan muuten vaan ottanut MGMT:n tehokuunteluun. Entinen The Management, nykyinen MGMT, kuului niihin bändeihin, joista viime vuoden loppupuoliskolla luvattiin tämän vuoden isoa nimeä; tai ainakin yhdeksi niistä. Hesarikin tykkäsi.

MGMT julkaisi vuonna 2005 EP:nsä Time to Pretend, joka toi sille levytyssopimuksen ja sen myötä tuottajaksi Mercury Rev- sekä The Flaming Lips-yhteyksistä tunnetun Dave Fridmannin. Nämä nimet antavat hyvin osviittaa yhtyeen psykedeelisen syntikkapopin suunnasta, kuten myös bändi, jonka kanssa se kiersi jo EP:nsä julkaisun aikoihin: of Montreal. Jos Kevin Barnes tykkää, olen minäkin melko varmasti myyty - näiden kahden yhteistyönä on jopa syntynyt musiikkia nimellä Blikk Fang.

Hirmuisen tarttuvia kappaleita MGMT:n Ben Goldwasser ja Andrew VanWyngarden kirjoittavat. Eniten soittoja on saanut radiostakin tuttu Time to Pretend, jonka lisäksi Electric Feel iskeytyy aivoihin heti ensikuulemalta. Sille voi sitä paitsi luoda haluamansalaisen videon interaktiivisessa musiikkivideopelissä. Siitä siis vaan räpeltämään, ja tammikuussa julkaistu albumi Oracular Spectacular kotistereoihin soimaan.

MP3 MGMT - Time to Pretend
MGMT:n albumilta Oracular Spectacular (2008).

Sunnuntaimusiikkia: Sunday Girl (en français)

Pääsiäismäistä sunnuntaita, bon dimanche!

MP3 Blondie - Sunday Girl (French Version)
Löytyy Blondien kokoelmalta Singles Box (2004).

Perjantailevy: I'm Not There -soundtrack

Todd Haynesin nerokas I'm Not There on Bob Dylanin hahmoon sekä musiikkiin perustuva elokuva, jossa kuusi näyttelijää (Blanchett, Ledger, Bale, Gere sekä Whishaw ja Franklin) tulkitsee Dylanin elämän sekä uran eri vaiheita. Leffa saapui vihdoin tänne periferiaankin nähtäväksi, joten ostin siitä julkaistun soundtrackin kuunteluuni.

Elokuvassa musiikkina kuullaan lähinnä Dylania itseään, mutta soundtrack, se on vähintään yhtä skitsofreeninen kuin itse I'm Not There. Kahden levyn kokonaisuudella 28 laulajaa tulkitsee Dylania kukin omalla tyylillään, materiaalinaan kappaleita tämän uran alusta, lopusta ja keskeltä, hittejä ja bootlegejä. Myös tulkitsijoiden kirjo on kiinnostava: alkaen Ramblin' Jack Elliotista ja Willie Nelsonista aina Sufjan Stevensiin ja The Black Keysiin. Väliin mahtuvat Sonic Youth sekä Yo La Tengo, muiden muassa.

Ongelmatonta Bob Dylanin kaltaisen ikonin koveroiminen ei tietenkään ole. Kaikki tuntevat hänen persoonallisen tulkintatapansa, eikä siitä irtautuminen ole vaivatonta. Toisaalta kappaleen totaalinen uudisversio saattaa mennä täysin pieleen, kuten Sufjan Stevensin Ring Them Bells ikävä kyllä osoittaa. Jotkut Dylanin kappaleet tuntuvat olevan kirjoitettu vain sitä yhdenlaista tulkintaa varten. Tähän lopputulokseen on uskollisesti päätynyt esimerkiksi Mason Jennings The Times They Are A-Changin'illa. Ratkaisussa ei mielestäni ole mitään vikaa: tosiasiassa en millään jaksaisi kuunnella kaksoislevyllistä Dylania itseään, eli uudelleen laulaminen antaa kappaleille uuden elämän. Lauluntekijänä ja lyyrikkona Dylan on kiistatta ainutlaatuinen, mutta tietyn pisteen jälkeen se nasaali fraseeraus saa minut hapuilemaan levysoittimen stop-nappia.

Parhaimmistoa soundtrackilla ovat ne kappaleet, joissa Dylan ja uusi tulkitsija kohtaavat toisensa jossain välimaastossa. Stuck Inside of Mobile with the Memphis Blues Againissa Cat Power, joka tunnetusti taitaa koveroinnin, pysyttelee lähellä alkuperäisversiota, mutta kenties pelkkä naisääni tuo lauluun jotain uutta. Sama pätee elokuvassa näyttelevän Charlotte Gainsbourgin Just Like a Womaniin. Wilcon Jeff Tweedyn tyyli sopii puolestaan täydellisesti Simple Twist of Faithin tulkitsemiseen. Iron & Wine lähtee hypnoottisessa Dark Eyesissa jo hieman enemmän omille poluilleen, mutta vain inasen verran. Kohokohdaksi nousee ehdottomasti jo aiemmin mainisemani Jim Jamesin & Calexicon Goin' to Acapulco, johon elokuvassa esitetty kohtaus, jos mahdollista, tuo vielä enemmän epätoivoa kuin sen pelkkä kuuleminen. Hienoja tulkintoja tällä soundtrackilla riittää pitkän listan verran, hankkikaa se siis, hyvät ihmiset, ja käykää katsomassa itse elokuva. Sanoinhan, että se on nerokas?

MP3 Iron & Wine - Dark Eyes
Elokuvan I'm Not There soundtrackilta (2007).

MP3 Cat Power - Stuck Inside of Mobile with the Memphis Blues Again
Elokuvan I'm Not There soundtrackilta (2007).

Torstaikoveri: Beggin'/Jag ber dig

Tarkoitukseni ei suinkaan ole kopioida toisten keksimää formaattia; tämä koveri nyt vain sattuu osumaan torstaipäivälle. Alkuperäiset torstaikoverit löytyvät joka viikko vuorenvarmasti I Guess I'm Floating -blogista, jonka valintoja tänään ovat metalliversio Bee Geesistä sekä Grizzly Bearin Daniel Rossenin JoJo-tulkinta. Yksipuolisuudesta heitä ei siis ainakaan voi syyttää.

Sitten minun torstaikoveriini. Niin hurmaava kuin Weeping Willowsien Magnus Carlson bändinsä keulakuvana onkin, vielä enemmän taidan pitää hänestä sooloartistina. Ruotsin kielellä on eittämättä tärkeä rooli tämän mielipiteen puoltajana. Magnus, josta viime vuosina on kuoriutunut oikea setähenkilö, on aina selkeästi ilmaissut rakkautensa kolmeen asiaan: vanhoihin, suomalaisiin iskelmiin, Morrisseyhin ja tämän The Smithseihin sekä northern soul -musiikkiin. Tätä kolmatta löytyy etenkin hänen toiselta sooloalbumiltaan Ett kungarike för en kram, jopa yhden suoran lainakappaleen verran.

Kyseessä on Frankie Valli & The Four Seasonsin vuonna 1967 tunnetuksi tekemä Beggin', joka Magnuksen suussa on kääntynyt ruotsiksi muotoon Jag ber dig. Ja oj då, miten hyvin onkin. Kappale nousi viime vuonna uuteen suosioon pariisilaisen tuottajan Pilooskin ansiosta, jonka remix saavutti kesällä ykkössijan brittien viralliselta tanssilistalta. Samoihin aikoihin norjalaisen Madconin uudelleen levyttämä Beggin' viihtyi maansa virallisen sinkkulistan kärjessä, mutta sen arvon taidan jättää kommentoimatta. Pilooskin versio on niin onnistunut, että liitän sen tähän kaikkien iloksi - alkuperäistä voi kuunnella vaikkapa täältä. Magnus Carlsonin Jag ber dig puolestaan on yksi lempilauluistani kautta aikojen.

MP3 Frankie Valli & The Four Seasons - Beggin' (Pilooski Edit)
Alkuperäisversio löytyy Frankie Valli & The Four Seasonsin kokoelmalta Jersey Beat (2007). Pilooskin versio Pilooski Re-Editiltä (2007).

MP3 Magnus Carlson - Jag ber dig
Magnus Carlsonin albumilta Ett kungarike för en kram (2003).

St. Vincent

Mies ja kitara -kombinaatiolle vaihtelua tuo yhdistelmä nainen sekä kitara. Oikeastaan kyse ei ole pelkästä kitarasta, vaan lisäksi bassosta, pianosta, ksylofonista, triangelista ja ties mistä muusta: Annie Clark alias St. Vincent hallitsee soittimensa. Tämä on yksi niistä nimistä, joihin olin törmännyt jo pitkän aikaa siellä sun täällä, mutta en ollut käynyt kuuntelemaan. Jälkeenpäin voi aina miettiä miksi siinä niin kauan kesti.

Annie Clark on tehnyt elämässään vain kaksi viikkoa tavallisia töitä - floristina, kunnes sai potkut - ja toiminut muuten kitaristina erilaisissa kokoonpanoissa. Näitä kokoonpanoja ovat muun muassa The Polyphonic Spreen sekä Sufjan Stevensin taustabändit, joten mistään pikkunimistä ei ole kysymys. Vuonna 2006 Clark soitti kiertueella sekä Sufjanin yhtyeessä että tämän lämppärinä, ja julkaisi tuolloin tuekseen kolmen kappaleen EP:n Paris Is Burning. Tämä johti muihin lämmittelijän tehtäviin esimerkiksi The Nationalille sekä Arcade Firelle, kunnes viime kesänä hän lopulta julkaisi taiteilijanimellään St. Vincent esikoisalbuminsa Marry Me. Huomaa viittaus Sukuvika-ohjelman Maebyyn - loistavaa!

Clarkin musiikillisen taustan sekä kiintymyksen elokuvamusiikkiin huomioon ottaen voisi olettaa, että hänen soolomateriaalinsa olisi kovinkin suureellista ja teatraalista. Marry Me on kuitenkin yllättävän pienieleinen albumi, vaikka toki sen tunnelmat heittelevät laidasta laitaan. Clark taitaa sekä reginaspektormaiset pianoballadit (Marry Me) että pjharveymaiset särhkökitaroinnit (Your Lips Are Red), riimitellen kaiken aikaa kieli poskessa. Materiaali esikoislevyllä on ehkä hieman epätasaista, mutta jään mielenkiinnolla odottamaan St. Vincentille jatkoa. Erikoismaininnan Annie Clark saa cover-valinnoista, joita ovat olleet muun muassa Paris Is Burningille levytetty These Days sekä maanantaina linkittämäni Dig A Pony.

MP3 St. Vincent - Your Lips Are Red
St. Vincentin albumilta Marry Me (2007).

Phosphorescent

Phosphorescent on jälleen yksi yhden miehen bändi, josta tällä kertaa on vastuussa Yhdysvaltain keskilännestä ponnistava Matthew Houck. Näitähän todellakin riittää, mutta onneksemme monilla heistä on yhä jotain annettavaa tälle ikivanhalle yhtälölle. Phosphorescentin musiikissa on ehdottomasti samaa surumielisyyttä kuin viime viikolla mainitsemassani Bon Iverissä, mutta Houck koukkaa sävellyksissään paljon syvemmälle americanaan ja jopa countryn puolelle. Kappaleiden tyylilajista riippumatta etenkin Houckin laulutavassa kuuluvat hänen countryjuurensa, joten tätä karsastavien kannattaa edetä varovaisesti. Kaikkein mieluiten kuuntelisin Phosphorescentin musiikkia pimeän ja tunkkaisen baarin nurkassa istuen, kyynelten tipahdellessa oluttuoppiini. Tätä yhtälöä voi käydä kokeilemassa 28. huhtikuuta Helsingin Kuudennella linjalla, jonne Matthew Houck saapuu soittamaan. Sillä välin, tässä pari Last.fm:stä sekä Daytrotterilta kerättyä kappaletta. MySpacessa kannattaa käydä kuuntelemassa suosikkini, kaunis Wolves.

MP3 Phosphorescent - I Am a Full Grown Man (I Will Lay in the Grass All Day)
Phosphorescentin albumilta Aw Come Aw Wry (2005).

MP3 Phosphorescent - A Death, A Proclamation (live, Daytrotter Session)
Alunperin Phosphorescentin albumilta Pride (2007).

Black Cab Sessions

Yhtä ilahduttavia kuin PSL:n videot ovat Black Cab Sessionsin pätkät. Black Cab Sessionsin konsepti on yksinkertainen: niissä lontoolaisen taksin takapenkille istutetaan kuvaajan kera vapaaehtoinen muusikko, joka yhdellä otolla esittää valitsemansa kappaleen. Projekti käynnistettiin Hidden Fruitin järjestämien keikkojen promotoimiseksi, mutta nykyisin videot kuta kuinkin elävät omaa elämäänsä. Black Cab Sessions tarjoaa artisteille kyydin vaikkapa hotellilta keikkapaikalle (kätevää, eikö), jolloin musiikin lisäksi kamera tallentaa ohi lipuvan Lontoon katumaisemaa. Videoissa on ehdottoman välitön tunnelma: kuvaajan ja esiintyjän nenät melkein hipovat toisiaan, auton äkkinäisistä nytkähdyksistä syntyy jännitysmomentteja ja lontoolaiset taksikuskit tuovat hommaan oman mausteensa. Projekti on synnyttänyt tähän mennessä 33 videota, joista suosikkejani ovat alla oleva Spoon, Beatlesia koveroiva St Vincent (jonka sähkökitaran volyymi on hitusen verran liian kova), sekä täydellä kokoonpanolla esiintyvä The Raveonettes. Parempilaatuiset versiot näistä kaikista löytyvät Black Cab Sessionsin omilta nettisivuilta.

Sunnuntaimusiikkia: Les Champs-Élysées

Tämän sunnuntain 70-lukulainen iskelmämusiikki vie kuuntelijansa keskelle Pariisin katuja. Juutalaisen film noir-ohjaaja Jules Dassinin sekä viulisti Béatrice Launerin poika Joe Dassin syntyi New Yorkissa vuonna 1938. Kylmän sodan varjossa isä Dassin ja sitä myöten koko perhe joutui McCarthyn kommunistivainojen uhriksi päätyen pakenemaan maasta, kierrellen ympäri Eurooppaa ja asettuen lopulta vuonna 1950 Ranskaan asumaan. Joe Dassin palasi takaisin Yhdysvaltoihin opiskeluaikoinaan, jolloin hän tapasi Michiganin yliopistossa muun muassa Robert Zimmermanin. Dassin kiinnostui musiikista ja alkoi esiintyä katumuusikkona sekä paikallisissa kahviloissa.

60-luvulla Dassin muutti takaisin Ranskaan, jonne hän toi mukanaan amerikkalaisen folk- ja countrymusiikin perinteet. Aluksi Dassinin ura ei meinannut lähteä lentoon, mutta vuosi 1966 ja listahitti Bip Bip muutti kaiken. Dassinista tuli suuri tähti ja teini-idoli, jota ranskalaisnuoriso ihaili eksoottisena, amerikkalaisena muusikkona - vaikka tämä ranskaksi levyttikin. 60- ja 70-luvuilla Dassinille kertyi liuta suuria listahittejä, joista ajan hengen mukaisesti tehtiin myös paljon suomalaisia käännösiskelmiä. Näistä ehkä tunnetuin on Dannyn levyttämä L'ete Indien eli Kuusamo. Minulle tutuin Dassinin alkuperäiskappale on Les Champs-Élysées, joka sekin on Lasse Mårtensonilta kääntynyt Champs Elyseeksi. Kieltämättä tuota maailmankuulua Champs-Élysées-katua on tullut käveltyä hiljalleen tätä kappaletta hyräillen. En edes ole mikään Ranska-fani, mutta tämä kappale ja ranskan kieli, kahvilat, putiikit ja puistokadut... Melko vastustamatonta.

MP3 Joe Dassin - Les Champs-Élysées
Löytyy Joe Dassin-julkaisulta Les Champs-Élysées (1995).

Anna Järvinen - Kom hem (video)

Anna Järvinen on tehnyt kappaleesta Kom hem musiikkivideon, joka on yhtä nätti ja yksinkertainen kuin laulukin. Ohjaajana on toiminut Fredrik Wenzel (Farväl Falkenberg), joka oli vastuussa myös Götgatanin videosta.

Ghosts-projektille jatkoa

Nine Inch Nailsin Ghosts-projekti sai toissapäivänä jatkoa, kun YouTubeen ilmestyi kutsu tehdä levyn kappaleisiin liittyen videoita. Ideana on yksinkertaisesti valita kappalelistasta oma suosikki, kuvittaa se haluamallaan tavalla ja lähettää YouTubeen Reznorin ja kumppaneiden katseltavaksi. Tarkoituksena on luoda jonkinlainen kuvainnollinen filmifestivaali, jonka parhaimmistosta koostetaan myöhemmin jotakin vielä määrittelemätöntä. Kuten tähänkin asti, on koko kokeilu vielä melko avoin ja epämääräinen, ja vaikka sen tavoite olisikin jo tiedossa, ei asiasta ole paljoakaan hiiskuttu.

Itse odotan sormet syyhyten lopputulosta ja toivon, että ihmiset saavat oikeasti laadukkaita videoita aikaan. Kyynisenä voisi sanoa, että tässä vain siirretään artistin vastuuta kuuntelijoille, mutta pakko on silti myös arvostaa uudenlaisten vaikutusmenetelmien kehittelyä. Varmasti tämä tarjoaa esimerkiksi monelle aloittelevalle videotaiteilijalle mahdollisuuden näyttää kykynsä. Ei siis muuta kuin kamera käteen ja kuvaamaan.

Perjantailevy: Auf der Maur

Grungen perintöä on 2000-luvulla lukuisten muiden ohella jatkanut ainakin Melissa Auf der Maur, jonka ensimmäinen soololevy ilmestyi muutama vuosi sitten. Holessa ja The Smashing Pumpkinsissa 90-luvulla bassoa soittanut kanadalainen miellyttää äänellään ainakin minua, vaikka hienointa levyllä onkin ehkä musiikki. Sitä voi parhaiten kuvata sanalla massiivinen. Tämä on yksi niistä levyistä, joita pitää soittaa kovaa, mikäli haluaa saada kaiken irti. Luvassa siis valtavia kitaroita, koukkuja sekä tietenkin se ihana basso.

Auf der Maur on muuten aikoinaan opiskellut valokuvausta ja saavuttanut kuvillaan myös jonkin verran näkyvyyttä. Artistin omalla blogisivulla on melko laajasti esillä sekä tekstiä että valokuvia. Omasta mielestäni ne ovat aika samanlaista kauraa kuin mitä joka toinen kuvaaja nykyään tekee, mutta se ei tietenkään vähennä kuvien arvoa. Minusta on aina mukava nähdä muusikoiden tekevän jotakin muuta kuin vain musiikkia.

Viime aikoina esillä on ollut myös mystisiä ääniä ja kuvia sisältävä sivu, joka mitä ilmeisimmin liittyy uuteen, Out of Our Minds –nimellä kulkevaan levyyn. Kuulostaa ilahduttavan kekseliäältä ja salaperäiseltä tavalta ilmoittaa tulevasta materiaalista. Vaikuttaa todella lupaavalta.

MP3 Melissa Auf der Maur – Followed the Waves
Melissa Auf der Maurin albumilta Auf der Maur (2004).

MP3 Melissa Auf der Maur - Real a Lie
Melissa Auf der Maurin albumilta Auf der Maur (2004).

Kun islantilaiset teinit musisoivat

Islannin musiikkirintamalla kuhisee aina. Joka toinen islantilainen soittaa bändissä tai muutamassa, yhtyeitä syntyy ja kuihtuu jatkuvasti, ja eksotiikasta johtuen näkyvyys on taattua joskus jopa ulkomaita myöten. Kannattaa tietysti aloittaa nuorena. Kaksi suosikkiani nuorehkoista islantilaisbändeistä ovat Retro Stefson sekä Ultra Mega Technobandið Stefán, ytimekkäämmin UMTS. En mene takuuseen kummankaan bändin ikäjakaumasta: jälkimmäisen yhtyeen pojat saattavat mahdollisesti jo kolkutella täysi-ikäisyyttä, mutta ainakaan Retro Stefsonin basisti ei ole paljon päälle viittätoista.

Millaista musiikkia islannin nuoriso sitten tekee? Kahdeksanhenkinen Retro Stefson kuvailee tyyliään retro-latin-surf-soul-powerpopiksi, jonka kieli vaihtelee englannista ranskaan ja islannista portugaliin. Yhtye on ollut koossa noin kolmen vuoden ajan ja keikkaillut kaiken aikaa ahkerasti, vaikka ikärajat ovatkin yllättäen vaikeuttaneet sisäänpääsyä keikkapaikkoihin. Retro Stefson ei ole vielä päässyt levytysstudioon asti - saamattomuuttaan - kuten ei myöskään Ultra Mega Technobandið Stefán. Jotain elektroteknorockin kaltaista soittava UMTS on sekin muutaman vuoden ajan näpertänyt musiikkiaan läppärilähtöisesti, esiintyen livenä basistin sekä rumpalin kera. Yhtye ei ehkä sanoin kuvailtuna herätä suurempia tuntemuksia, mutta konserttikokemuksen jälkeen harva voi säästellä hehkutustaan. Showhun kuuluu alusta alkaen paitojen päältä pois repiminen, yleisön sekaan sukeltaminen, lattialla kiereskely, yletön pogoilu sekä reistaileva tekniikka siten, että aina jännittää selviävätkö sekä bändi että yleisö yhtenä kappaleena loppuun asti. Retro Sefsonista voi sanoa samaa; ei ehkä kreisin shown puolesta, mutta hienoista live-esiintymisistä kyllä. Niin kornilta kuin se kuulostaakin, poppoo yksinkertaisesti säteilee tekemisen iloa.

Kummankaan keikalle ei aivan lähimain ole mahdollista täällä päästä, mutta jos yhtyeet jaksavat porskuttaa eteenpäin niin kenties. Jos ei tässä muodossa niin jossain toisessa: sellaisessa, joka vielä odottaa syntymistään. Näiden kahden lisäksi kannattaa tsekata juuri 18 vuoden ikärajan ylittänyt Mammút, joka on kiertänyt muun muassa dEUSin kanssa - vähän suuremman luokan bändi siis. Eläväistä musiikkirintamaa on minun tulkintani mukaan näistä yhtyeistä kiittäminen. Reykjavikissa on paikkoja, missä soittaa, sekä yleisöä, joka tuota musiikkia käy kuuntelemassa. Hieman lisää tätä samaa Suomeen, kiitos.

MP3 Retro Stefson - Medallion

MP3 Ultra Mega Technobandið Stefán - Story of a Star

Bon Iver

Bon Iver tarkoittaa ranskaksi hyvää talvea, melkein. Bon Iver on myös yhtä kuin amerikkalainen Justin Vernon. Vernon karkasi maailmaa pakoon talvehtimalla mökillään, keskellä ei-mitään, kaikessa yksinäisyydessään ja eristäytyneisyydessään. Talvehtimisen myötä syntyi paljon musiikkia; musiikkia, joka julkaistiin hetki sitten For Emma, Forever Agon muodossa. Tänne talvi ei ehkä tänä vuonna koskaan tullutkaan, mutta kun flunssa pakottaa sulkeutumaan kotiin teekuppi ainoana seuralaisenaan, luo Bon Iver oikeaa tunnelmaa.

MP3 Bon Iver - Skinny Love
Bon Iverin albumilta For Emma, Forever Ago (2008).

Musiikkia Morénilta ja Hukkelbergiltä

Tässä kaksi pohjoismaista popparia: vasemmalla tukhomalainen Peter Morén ja oikealla oslolainen Hanne Hukkelberg. Morén on se Peter, se Peter Bjorn and Johnin laulaja. Bändikaveri Björnin keskittyessä tuottamaan Lykke Litä Peter on työstänyt omaa sooloalbumiaan, joka ilmestyy 8. huhtikuuta. Levy in ristitty The Last Tycooniksi F. Scott Fitzgeraldin romaanin & Elia Kazanin elokuvan mukaan ja sen ensimmäinen single Social Competence on jo ladattavissa esimerkiksi Morénin MySpace-sivulta. Samalta sivulta löytyy pari muuta kappaletta, mutta en ole aivan varma ovatko ne lopullisia albumiversioita vai vanhempia demoja. Joka tapauksessa Morénin soolomateriaali on sovituksiltaan hieman yksinkertaisempaa kuin aiemmin mainitun bändin kanssa levytetty ja Morén itse soittaa lähes kaikkia niillä kuultavia instrumentteja. Vaikka kuinka yritin vastustaa, niin piru vie, en voi olla pitämättä etenkään tuosta Social Competencesta.

Hanne Hukkelberg puolestaan on palkittu norjalainen, klassisen koulutuksen saanut muusikko. Hukkelbergin esikoisalbumi Little Things ilmestyi 2004 ja sitä seuraava Rykestraße 68 kaksi vuotta myöhemmin. Nyt tuo kakkoslevy on saanut uudelleenjulkaisun Yhdysvalloissa ja sen kunniaksi kappale A Cheater's Armoury on ladattavissa erikoissaitiltaan. Hukkelbergin musiikki on tietyllä tapaa elektronista, mutta toisaalta myös iTunesin ehdottama genre "lo-fi" kuvailee sitä melko osuvasti. Kuten levyn nimi hienovaraisesti antaa ymmärtää, Rykestraße 68 syntyi pääosin Berliinissä - vakkei Rykestraßelta numeroa 68 löydykään. Ketäpä Berliini ei hurmaisi: niinpä Hukkelbergkin omisti albuminsa kyseiselle kaupungille. Sen ääniä on kuultavissa muun muassa kappaleen Berlin taustoissa, mikä on hyvinkin tavanomaista Hukkelbergin musiikissa. A Cheater's Armoury on lämminhenkisempi kuin betonin harmautta hönkivä Berlin, ja kulkee somasti käsi kädessä Social Competencen kanssa.

MP3 Peter Morén - Social Competence
Peter Morénin albumilta The Last Tycoon (2008).

MP3 Hanne Hukkelberg - A Cheater's Armoury
Hanne Hukkelbergin albumilta Rykestraße 68 (2006).

Walesista

Päivän sana on Wales, tai tarkemmin sanottuna kymri. Täytyy todeta, että tuo kieli on levyhyllyssäni melkoisessa vähemmistöasemassa, mikä on sääli. Näin suomalaisen silmään kymri näyttää ja kuulostaa nimittäin aika eksoottiselta ja ihanalta, katsokaa vaikka. Daffydkin sen tietää!

Tom Jonesin sekä Catherine Zeta-Jonesin (taitaa olla yleinen nimi tuo Jones Walesissakin) lisäksi niemimaalta on ponnistanut ainakin Catatonia. Kyseinen bändi oli 90-luvulla melko suosittu ainakin Brittilässä, mutta vuosituhannen vaihteessa sen suosio hiipui yhtä nopeasti kuin muidenkin saarivaltion poppareiden. International Velvet –levyltä löytyy kuitenkin muutamia yksilöitä, jotka ainakin minä muistan melko elävästi. Levyn nimikkokappale ei lukeudu näihin, mutta on walesilaisuudessaan niin rakastettava, että se olisi ehdottomasti pitänyt julkaista aikanaan singlenä.

Catatonian omalaatuisen äänen omaava solisti, Cerys Matthews esiintyi muuten taannoisessa NME-gaalassa toisten walesilaisten, Manic Street Preachersin kanssa. Kyseinen bändi sai lehdeltä Godlike Genius –palkinnon, eli lukeutuu nykyään mitä ilmeisemmin niihin suuruuksiin, joiden parhaat päivät ovat jo takanapäin. Toivottavasti walesilaisten maailmanvalloitus jatkuu silti entisellään.

MP3 Catatonia – International Velvet
Catatonian albumilta International Velvet (1998).

Sunnuntaimusiikkia: MTV Unplugged in New York

Joku tulee nyt saamaan yliannostuksen tästä bändistä tai ainakin kyllästyy vanhan kierrättämiseen, sillä toissapäiväisiä säveliä olisi taas tarjolla. Juuri kun pääsin sanomasta, ettei Nirvana ole minua koskaan erityisesti vakuuttanut, saan kumota tuon väitteen. Klassikoksi muodostunut MTV Unplugged in New York on nimittäin kaikkea muuta kuin mitäänsanomaton, pakko se on myöntää. Itse en ole koskaan pitänyt siitä grungen tavasta, jolla kertosäkeet vyöryvät päälle, ja siksi ehkä Nirvanankin kuuntelu on jäänyt vähemmälle. Unplugged on kuitenkin niin täydellinen sunnuntailevy, että sen voi suosiolla antaa soida huomisaamuun asti.

MP3 Nirvana – The Man Who Sold the World
Nirvanan albumilta MTV Unplugged in New York (1994).

Kun näyttelijättäret musisoivat

Ajatus laulavista näyttelijöistä tai näyttelevistä laulajista nostattaa melko vastenmielisiä tuntemuksia. Ensimmäisenä mieleen tulevat nuoret, amerikkalaiset Disney-tyyppiset tähdet, jotka räpiköivät välillä musiikin ja välillä elokuvien parissa: aina siellä, mistä rahaa voidaan eniten takoa. Toista se oli ennen, vai? Rat Packin jäseniä, Sinatraa ja ystäviä, kai pidettiin arvossaan sekä täysimittaisina muusikoina että näyttelijöinä. Kenties syynä olivat tarkkaan harkitut projektivalinnat - Elvishän ei ollut aivan yhtä onnekas. Toisinaan niitä ilahduttavia rajanylityksiä tapahtuu nykyäänkin. Viimeisimpiä näistä on Norah Jones, jonka ensimmäinen elokuvarooli Kar Wai Wongin My Blueberry Nightsissa oli kaikessa luontevuudessaan monien kiitosten arvoinen.

Tulevan kevään aikana saamme jännittää, miten vaihdos toiseen suuntaan onnistuu: näyttelijästä laulajaksi. Luvassa on esikoisalbumi kahdelta nuorelta amerikkalaisnäyttelijättäreltä, Zooey Deschanelilta (Linnunradan käsikirja liftareille, Almost Famous) sekä Scarlett Johanssonilta (Lost in Translation, Tyttö ja helmikorvakoru). Näiden kahden musiikkiprojektit eroavat toisistaan melko lailla. Deschanel lyöttäytyi yhteen muusikko Matt Wardin eli M. Wardin kanssa jo vuosi sitten elokuvan The Go-Getter soundtrackia varten. Yhteistyö sujui niin hienosti, että Ward ja Deschanel jatkavat yhdessä kokonaisen albumin verran ensi viikolla julkaistavalla Volume Onella. Luvassa on 60-lukulais-sävytteistä poppia, jonka sanoitukset on kirjoittanut Deschanel ja musiikin Ward.

Toinen odotettu ja paljon puhuttu tapaus on Scarlett Johansson (josta muuten on melkoisen vaikea löytää kuvia, joissa hänellä on päällään sekä housut että paita). Tom Waits-kovereista pääosin koostuva albumi Anywhere I Lay My Head ilmestyy vasta toukokuussa, mutta jo kappalelistan julkistaminen muutama viikko sitten oli suuri mediatapaus. Mukana on tosin sellaisia nimiä, ettei ihme: taustalaulajana itse David Bowie ja tuottajana TV on the Radion David Sitek. Aiemmin Johanssonin laulunlahjoja on kuultu Summertime-koveroinnissa, josta ei voi kovin montaa kaunista sanaa sanoa. Summertime? Miksi ihmeessä lähteä versioimaan kappaletta, jonka Ella Fitzgeraldin ja Nina Simonen kaltaiset tulkitsijat ovat levyttäneet miljoonasti? Tom Waitsin koveroiminen kuulostaa huomattavasti kiinnostavammalta. Toukokuussa selviää, saako levy muidenkin kuin Waitsin itsensä hyväksynnän.

MP3 She & Him - Why Do You Let Me Stay Here?
She & Himin albumilta Volume One (2008).

MP3 Scarlett Johansson - Summertime
Kokoelmalevyltä Unexpected Dreams: Songs From the Stars (2006).

Perjantailevy: Kurt Cobain About a Son

On ehkä vähän typerää lähteä kirjoittamaan näin valtavasta yhtyeestä näin hataralla tietopohjalla, mutta mitäpä tuosta. Oikeastaanhan tämän viikon perjantailevy koskee Nirvanan sijaan Tampereen filmifestivaaleilla esitettyä Kurt Cobain About a Son –elokuvaa, jota olin katsomassa keskiviikkona.

Kuten aiemmin mainittu, About a Son ei ole mikään tavallinen rockumentti, vaan enemmänkin jonkinlainen henkilökuva tai elokuvamaalaus. Nirvanan musiikin sijaan ääninauhana toimivat Cobainin puhelinhaastattelut sekä bändit, joita rocktähti itse kuunteli. Musiikki ja amerikkalaisuutta huokuvat kuvat ovat tunnelmallisessa ja aika informatiivisessakin asemassa. Vaikka Nirvana ei bändinä ole minulle koskaan mitään suurempia elämyksiä tuottanut, vierähti tuo puolitoistatuntinen lopulta erittäin sulavasti, ja kellon lähestyessä puoltayötä mielen täytti lämpimän surullinen mieliala. Näin pitäisi jokainen musiikkidokumentti toteuttaa.

Nyt katselen kirjahyllyssäni nököttäviä, muutama vuosi sitten julkaistuja Kurt Cobainin päiväkirjoja ja mietin, mitä mieltä niistäkin pitäisi olla. Elokuvassa Cobain nimittäin manaa koko toimittajakunnan ja ihmiset, jotka katsovat oikeudekseen tietää ihan kaiken julkkisten elämästä. Taidan jättää kirjan tänään avaamatta.

MP3 Iggy Pop – The Passenger
Elokuvan Kurt Cobain About a Son soundtrackilta (2007).

MP3 Nirvana – All Apologies
Nirvanan albumilta Nirvana (2002).

Sigur Rós YouTubessa

Sigur Rós valloittaa huomenna YouTuben Heima-elokuvallaan. Koko etusivu tulee olemaan omistettu islantilaisbändille, tärkeimpänä tietenkin 97-minuuttinen Heima kokonaisuudessaan. Jos et vielä ole nähnyt kyseistä kiertuedokkaria, suosittelen sitä koko sydämestäni: YouTuben tekniikka ei ehkä tee oikeutta huikeille maisemille eikä loistavalle musiikille, mutta 24 tunnin ajan sen voi sieltä huomenna katsastaa. Varsinaisen elokuvan lisäksi sivustolta voi katsoa Minn Heima-kilpailun 10 parasta videota, jotka Sigur Rós on valinnut, sekä viestin bändin jäsenilta. Sitä odotan mielenkiinnolla.

Huomenna avataan Heiman tueksi myös uusi sivusto, sigurros.com. Sivuilta tulee löytymään materiaalia kesän 2006 Islannin kiertueelta, eli kaikkea sitä, mikä ei mahtunut edes Heima-dvd:n kakkoslevylle. Ensimmäisenä herkkuna on luvassa ladattava versio Reykjavikissa esitetystä Ny Batterista. Sivustolla luvataan lisäksi kertoa tulevaa albumia koskevista uutisista. Jännittävää!

MP3 Sigur Rós - Njósnavélin (live, Helsinki 30.9.07)

Alasdair Roberts

(kuva elchicodelaleche)

Skotlantilainen Alasdair Roberts käväisi tällä viikolla Suomessa kahdella keikalla, Turussa ja eilen Tampereella. En ole missään nimessä kovin perehtynyt perinteiseen brittiläiseen, saati skotlantilaiseen kansanmusiikkiin, mutta sitä Roberts minun korviini hyvin perinteisellä tavalla on. Hän aloitti musisoinnin yli kymmenen vuotta sitten Appendix Out-nimellä bändinsä kanssa, kunnes ryhtyi sooloilemaan vuonna 2001, jolloin Secretly Canadianin julkaisi Robertsin perinteisistä kansanlauluista koostuvan esikoislevyn The Crook of My Arm. Tämän jälkeen häneltä on ilmestynyt kolme albumia, joista joka toinen on ollut omaa materiaalia ja joka toinen perinteisiä sävellyksiä.

Suurta eroa näiden julkaisujen välillä ei ole. Kaikkea mies- tai nainen-ja-kitara -tyyppistä musiikkia tulee nykyään kutsuneeksi folk-musiikiksi, mutta Roberts todellakin jatkaa ikivanhoja musiikkiperinteitä ja kirjoittaa sekä sanoituksia - useimmiten tietysti kuolemasta - että sävellyksiä, joita Brittein saarilla on laulettu aikojen alusta lähtien. Eilen Tampereen Telakalla, mihin Robertsin musiikki sopi mitä täydellisimmin esitettäväksi, uudet ja vanhat kappaleet sekottuivat yhdeksi kokonaisuudeksi. Niitä kuunnellessa ei voi olla siirtymättä mielessään Skotlannin sumuisiin, harmaanvihreisiin maisemiin. Oh. Miksi tällaisen musiikin siivittämästä mielikuvamatkailusta pääse nauttimaan pääsymaksutta maaliskuisena tiistai-iltana, sitä en tiedä. Mutta mukavaa oli.

MP3 Alasdair Roberts - Molly Bawn
Alasdair Robertsin albumilta No Earthly Man (2005).

Nine Inch Nails: Ghosts I-IV

Kyllä on Trent Reznorilla taas ollut miettimistä, kun on tällaisen tempauksen kehitellyt. Eilen nimittäin saapui tieto Nine Inch Nailsin upouudesta julkaisusta, joka kulkee nimellä Ghosts I-IV. Kuten päätellä saattaa, levy koostuu neljästä kokonaisuudesta ja 36 kappaleesta, joista jokainen on instrumentaali. Kuuntelijalle tarjotaan valinnanvapautta, sillä levy julkaistaan kaiken kaikkiaan viidellä eri tavalla Internetissä ilmaiseksi jaettavista näytteistä signeerattuihin vinyylilevyihin. Jonkinlaisesta In Rainbowsin sukulaisesta lienee siis kyse. Ghostsia on työstetty kymmenen viikon ajan sekalaisella tekijäjoukolla, kunnes se nyt lasketaan ulos muiden kuultavaksi. Ja jatkoakin on kuulemma luvassa, mahdollisesti.

Päivän ilmaisia kappaleita kuunneltuani voin sanoa olevani yllättävän innostunut. Edellisen Year Zeron läppärisoundit olivat lopulta aika puuduttavia ja itseään toistavia, mutta tällä levyllä mukana on taas vähän muitakin soittovälineitä. Itse ainakin kuulen Ghostsilla jopa The Fragilen kaikuja, mikä jo sinänsä lupaa vain hyvää. Tuolla levyllähän niitä instrumentaaleja piisasi, vaikka ei tosin ihan tällä mitalla. Muutenkaan Reznorin sydänverellä kirjoittamat tekstit eivät mitään niin oleellista sisällä, ettei niitä voisi välillä poiskin jättää. Pienen hengähdystauon jälkeen jaksaa sitten taas paremmin keskittyä valittamiseen ja itsesäälissä vellomiseen. Ajatus instrumentaalilevystä on mielestäni aika ihana, sillä niin harva sitä populaarimusiikissa tekee. Ja jos aikaisempi NIN-runttaus ei aina ole kolahtanut, voi tämä hyvinkin olla se levy, josta saa jotakin irti.

Täytyy myös mainita, että levyn visuaalinen puoli miellyttää ainakin tätä silmää kovasti. Toivottavasti lopullisiin kansiin on oikeasti panostettu kunnolla, sillä se ei tunnu nykyään olevan enää mikään selviö. Ämppäreiden maailmassa on se vaara, että kaikki näkyvä karsitaan pois ja jäljelle jää vain musiikki, joka sekin on pahimmillaan huonoa. Kyllä graafikotkin tarvitsevat töitä.

Lopulta on sitten päätettävä, millä tavalla levyn haluaa itselleen hankkia. Netissä jaettava ilmainen materiaali saisi allekirjoittaneen puolesta yleistyä, mutta sinne taitaa olla vielä pitkä matka. Sekä Nine Inch Nailsin että Radioheadin tapauksessa ylikansallinen levy-yhtiö on nimittäin ollut kuviosta kokonaan pois, mikä on nimenomaan mahdollistanut vapaan julkaisemisen. Itse tulen jonkinasteisena levyfriikkinä luultavasti päätymään siihen tavalliseen cd-formaattiin. Huhtikuun kahdeksas, tule jo!

The National, Interpol, Broken Social Scene Ruisrockiin

Ruisrock julkaisi tänään listan esiintyjistä, jotka soittavat Ruissalon lavoilla 4.-6. heinäkuuta. Ja millaisen listan julkaisikaan! Turkuun saapuvat muun muassa The National, Interpol sekä Broken Social Scene. Pidä siis vaan Linkin Parkit omanasi, senkin Provinssirock! Näin houkuttelevalta eivät Suomen festarit ole vähään aikaan kuulostaneet, eli sitä sadan euron kolmen päivän lippua pitänee harkita vakavissaan. Huippukiinnitysten lisäksi mukaan mahtuu kieltämättä paljon peruskauraa - kuten HIM, Nightwish ja ulkomainen metalliosasto - mutta lisää esiintyjiä julkaistaan vielä myöhemmin. Esiintyjälista kokonaisuudessaan löytyy Ruisrockin sivuilta.

MP3 The National - Fake Empire
The Nationalin albumilta Boxer (2007).

MP3 Interpol - Evil
Interpolin albumilta Antics (2004).

MP3 Broken Social Scene - Lover's Spit
Broken Social Scenen albumilta You Forgot It in People (2003).

Sunnuntaimusiikkia: These Days

Nicon alias Christa Päffgenin elämä on takuulla yksi niitä, joihin ainakin hetkellisesti voisin vaihtaa omani. Hän aloitti uransa 50-luvulla valokuvamallina Voguen, Ellen ja muiden vähemmän kansainvälisten muotilehtien sivuilla, kunnes siirtyi vuosikymmenen lopulla elokuvien pariin. Vuonna 1959 Nico kiinnitti Federico Fellinin huomion ja sai pienen roolin tämän elokuvasta Ihana elämä. Näyttelijänura jäi kuitenkin lyhyeksi. 60-luvulla Nico muutti New Yorkiin ja tutustui ihmisiin, joiden kanssa minäkin olisin kieltämättä voinut hengata: Andy Warholiin, Lou Reediin ja koko The Velvet Undergroundiin, Bob Dylaniin, Brian Jonesiin, Jim Morrisoniin sekä Iggy Popiin - muiden muassa.

Näistä piireistä syntyi tunnetusti vaikka mitä kiehtovaa: Warhol teki Nico tähtinäyttelijänään useita elokuvia ja The Velvet Underground levytti ensimmäisen albuminsa, jolla Nico lauloi. Bändin ja Nicon yhteistyö jäi lyhyeksi, joskin tietysti rock-historiallisesti merkittäväksi. Vuonna 1967 Nico julkaisi sooloalbuminsa Chelsea Girl, jonka folk-henkinen materiaali syntyi yhteistyössä The Velvet Underground-jäsenten Lou Reedin, Sterling Morrisonin sekä John Calen mutta myös Jackson Brownen ja Bob Dylanin kanssa.

Levy kuulostaa tänä päivänä kuunneltuna ihanan 60-lukulaiselta. Taustat ovat simppeleitä, joskin eivät sillä tapaa kuin Nico itse olisi halunnut: hän ei koskaan ollut tyytyväinen lopputulokseen, koska ei ollut saanut vaikuttaa siihen paljoakaan. Kaikista muista tekijöistä huolimatta ominaisinta Nicon musiikille tällä levyllä on hänen persoonallinen, matala äänensä ja murtaen lausuttu englantinsa. Siinä on vain jotain mystistä. Surumieliseen sunnuntaitunnelmaan, joka silloin tällöin luokse hiipii, sopii komeasti levyn kakkoskappale: These Days.

MP3 Nico - These Days
Nicon albumilta Chelsea Girl (1967).

Los Campesinos!

(kuva Grace deVille)

Harkitsin kahdesti, onko tämä walesilaisbändi blogimerkinnän arvoinen, mutta menköön, lauantain kunniaksi. Los Campesinos!:n tarina ei ole nykybändille lainkaan epätavallinen: se julkaisi kaksi vuotta sitten ensimmäisen EP:nsä netissä, keikkaili ahkerasti ja keräsi mainetta sen verran, että pääsi Broken Social Scenen lämppäriksi. Levytyssopimuksen ja erinäisten sinkkujulkaisujen jälkeen yhtyeeltä ilmestyi tällä viikolla ensimmäinen kokopitkä albumi Hold On Now, Youngster.... Jos Architecture in Helsinki tai Black Kids oveline sanoituksineen, kellopeleineen ja taputuksineen ovat mieluisia niin varmasti myös Los Campesinos! ilahduttaa.

MP3 Los Campesinos! - We Throw Parties, You Throw Knives
Los Campesinos!:n albumilta Hold On Now, Youngster... (2008).

MP3 Los Campesinos! - Don't Tell Me To Do The Math(s)
Los Campesinos!:n singleltä We Throw Parties, You Throw Knives (2007).